Ihmisyyden Kynnyksellä

Opettaminen on minulle eräs keino syventää omaa oppimisprosessiani. Ei ole parempaa tapaa oppia kuin selvittää omaa tietämystään jollekin muulle. Vaikka minut enimmäkseen tunnetaan istunnan biomekaniikan opettajana, saan jatkuvasti opettamisen kautta mahdollisuuden tutkia myös omia arvojani. Tämä enimmäkseen siksi, koska ratsastus on harvoin vain mekaaninen, tekninen suoritus. Hevoset pyrkivät jatkuvasti tuomaan meitä oman ihmisyytemme kynnykselle ja valmentajana ja opettajana uskon, että nämä hetket ovat niitä hetkiä jolloin todellinen oppiminen on mahdollista.

Viime talvena autoin erästä oppilasta (jota kutsun tässä artikkelissa Liisaksi) ymmärtämään hevostaan.

Ratsiopen päiväkirja: Ajatuksia taidosta ja sen opettamisesta

Poikani kalifornialainen salibandyjoukkue pelasi viikonloppuna elämänsä ensimmäisen pelinsä. Salibandy on Yhdysvalloissa vielä aivan lasten kengissä, joten tämä matsi oli sikäli historiallinen, että se oli tässä osavaltiossa tietääksemme ensimmäinen laatuaan kahden juniorijoukkueen välillä.

Valmentajana lähdin peliin hyvin varovaisin odotuksin, olivathan pojat harjoitelleet täysin uutta lajia vasta neljä kuukautta, kun vastustaja oli ”pelaillut” jo vuoden kaksi, osa pelaajista kauemminkin. Omaksi ja kaikkien läsnäolijoiden yllätykseksi joukkueeni kuitenkin hallitsi peliä alkuminuuteista lähtien. Nyt kun jälkiviisaana olen ehtinyt analysoida pelin kulkua, näen mikä on valmentamieni pelaajien ylivoimaisuuden taustalla.