Haavoittunut Parantaja

(julkaistu Tunne Hevonen-lehdessä 5/2012)

Muutama vuosi sitten näin elokuvan nimeltä “Instinct”, jossa Anthony Hopkinsin esittämä mies jättää sivilisaatiot taakseen asuakseen gorillojen kanssa. Väkivaltainen paluu ihmisten pariin ei ole vapaaehtoinen. Vankilassa ollessaan päähenkilö tapaa psykiatrin, jota esittää amerikkalainen huippunäyttelijä Cuba Gooding Jr. Elokuva perustuu löyhästi Daniel Quinnin 90-luvun alussa kirjoittamaan romaaniin ”Ishmael”.

Elokuva jakaa katsojilleen kiinnostavia seikkoja ihmisten ja eläinten välisistä suhteista. Eräässä kohtauksessa Hopkins, joka on siis aijemmin asunut gorillojen parissa viidakossa, saa luvan vierailla eläintarhassa asuvien gorillojen luona. Vankeudessa elävät gorillat järkyttävät kuitenkin häntä ja surullisena hän muistelee menneisyyden traumaattisia tapahtumia. Tehdäkseen asiansa selväksi psykiatrilleen Hopkins avaa johtajagorillan häkin oven. Tämä kauhistuttaa psykiatria, joka todella pelkää harmaa selkäistä gorillaa; hän on vakuuttunut, että jättiläismäinen eläin pakenee häkistään millä sekunnilla tahansa.

”Ei se tule ulos,” Anthony Hopkins sanoo. ”Näetkö? Vaikka se voisi.” Ja hän puhuu totta: järkälemäinen uros gorilla hädintuskin huomaa avonaista häkin ovea. Suru näkyy Hopkinsin kasvoilla. ”Tässä lähellä on aita ja aidan toisella puolella on vapaus. Gorilla haistaa sen. Se ei kuitenkaan koskaan yritä päästä sinne, koska se on luovuttanut. Se ajattelee tässä vaiheessa, että vapaus oli jotakin mistä se uneksi.”

Elokuvassa on useita kohtauksia, jotka tuovat mieleeni hevoset ja millä kaikilla mahdollisilla tavoilla me ihmiset olemme ottaneet hevosilta pois vapauden, mutta tämä nimenomainen kohtaus muistutti minua eräästä harmaasta tammasta, jonka tapasin muutama vuosi takaperin. Hyvä ystäväni Sam esitteli meidät toisillemme eräänä koleana talviaamuna Kaliforniassa. Ensimmäinen vaikutelmani tammasta oli sydäntäsärkevä; vaikka se hakeutuikin kontaktiin välittömästi ihmisen kanssa, tunsin sen läheisyydessä pohjatonta surua. Sen selkä roikkui ja alakaulan tiukat lihakset kertoivat oman tarinansa jännityksestä ja vastustuksesta.

”Tämä on Sapphire – Safiiri,” Sam sanoi. Tamma käänsi päätään ja kosketti kättäni korvat varovaisesti höröllään, mutta ilme neutraalina. Hevonen oli kiltti, mutta sen eleet olivat mekaaniset, ikäänkuin se olisi käyttäytymisellään oppinut lähinnä välttämään ongelmia.

”Kokeile sen suuta,” Sam sanoi ja osoitti tamman vasenta suupieltä. Rypistin kulmiani. Mitä hän tarkoitti?

Uteliaana silitin tamman turpaa ja huulia. Kun sormeni koskivat hevosen vasenta suupieltä, pysähdyin. Huulet olivat kivikovat, kuin puuhevosella. Vedin käteni pois.

”Mitä tuo on?” En voinut olla koskematta hevosen huulia uudelleen. Saphie käänsi päätään ja sormeni liikkuivat suun toiselle puolelle, jossa kova, pahkuramainen kudos jatkui pitkälle poskiin saakka.

“Se on arpikudosta,” Sam sanoi.

“Arpia?” Vaikka olinkin tietoinen kuolaimen aiheuttamista suuvammoista, en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

”Mieti mitä tälle hevoselle on täytynyt tapahtua, että siitä on jäänyt tuollaiset jäljet.” Sam pudisti surullisena päätään. ”Tämä hevonen on kokenut kovia.”

Sam ei liioitellut.

Kaikkien kovakätisten ratsastajien jäljiltä, jotka olivat Safiiria ratsastaneet neljäntoista vuoden ajan, sillä oli suussaan useita löysiä tai haljenneita hampaita. Se oli pelokas, jännitynyt ja oli hullun maineessa ratsastuskoulussa, jonne se oli lähetetty ”pudottuaan huipulta” kuten Sam Safiirin kouluratsastusuran loppumista luonnehti. Safiiri oli kuuluisa itsepäisyydestään; sen sai hädintuskin ulos karsinasta ja maastoon lähteminen oli mahdotonta. Mutta, jos päästit sen tarhaan tai kentälle vapaana, se juoksi itsensä hengiltä.

Saphie ei luottanut ihmisiin ja oli jatkuvasti valmiina lähtemään lentoon, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että se ylireagoi kaikkeen mahdolliseen. Jos ihminen oli näköpiirissä, se ei voinut rentoutua edes syömään; heinät, kaurat ja porkkanat saivat odottaa ihmisen poistumista. Eipä silti, että kukaan ihminen halusikaan olla Saphien lähellä; tästä hevosraakista ei välittänyt enää kukaan.

Safiiri tuli Samin elämään aikana jolloin hän oli löytänyt ”luonnollisen hevostaidon”; ajanjakso jota hän nykyään itse kuvailee surullisena ja häpeällisenä. Ymmärrän hänen tunteitaan, olenhan itsekin kokeillut jos jonkinlaista poppakonstia hevosten käsittelyssä. Me kaikki yritämme löytää oikean tien hevosten kanssa ja jotkut metodit tuntuvat järkeviltä siinä hetkessä, mutta myöhemmin osoittautuvatkin koviksi ja jopa väkivaltaisiksi. Tärkeintä on kuitenkin se, että yritämme parhaamme mukaan löytää yhteyttä hevosiin ja joskus metodi, jonka myöhemmin hylkäämme, voi Samin omien sanojen mukaan olla ”ovi johonkin uuteen ja erilaiseen.”

Joten, Sam teki niinkuin hän näki parhaaksi. Hän talutti Saphien kentälle ja keskeytti sen paniikinomaisen laukkaamisen vaatimalle hevosen huomion heiluttamalla pientä lippua. Hän pakotti Saphien vaihtamaan suuntaa yhä uudelleen. Hän antoi hevosen juosta pitkässä riimunnarussa tai liinassa kunnes se oli aivan puhki ja hiestä märkä. Hän työskenteli hevosen kanssa pyöröaitauksessa. Kohdistamalla paineen naruriimun etuosaan tai hevosen rintaan hän peruutti Safiiria yhä uudelleen ja uudelleen.

Myöhemmin, eräässä sähköpostissaan, Sam kirjoitti: ”Kaikki nämä niin sanotut luonnolliset hevostaidot perustuivat negatiiviseen vahvistamiseen ja tarkoittivat jatkuvaa painetta, jos ei fyysistä, niin sitten henkistä ja joskus jopa rankaisemista. On kai turha mainita, että Safiiri ei ollut kovin otettu mistään näistä luonnollisista hevostaidoistani.”

Kun Sam muutti uudelle talille, hän päätti yrittää toista lähestymistapaa Safiirin kanssa. Hän mm. jätti Saphien karsinan oven auki koko päiväksi. Miten loistava idea! Mitä hevonen tekisi tässä tilanteessa? Olin aina ajatellut, että hevonen kuin hevonen juoksisi ulos tallista ja riehuisi vapaana ja onnellisena. Eikö tämä ole juuri se syy miksi ihmiset pitävät karsinan ovet visusti kiinni?

Mutta Safiiri oli erilainen. Se oli kuin Instinct-elokuvan gorilla, joka ajatteli, että vapaus oli vain unta. Meni viikkoja ennenkuin tamma uskalsi edes kurkistaa ulos karsinastaan. Pieninkin ääni tai mahdollinen vaara sai sen säikähtämään takaisin karsinan perälle. Mutta, kun annat jollekin asialle tarpeeksi aikaa, muutos tapahtuu kuin itsestään. Hitaasi, askel kerrallaan, Safiiri tuli ulos vankilastaan. Pian se hengaili tallin käytävällä ja seurusteli ruunien kanssa tai siivosi lattiaa puhtaaksi ylimääräisistä heinistä. Mutta, vaikka tallin ovet olivatkin aina auki, Saphie ei koskaan mennyt lähellekään niitä, saatikka, että se olisi mennyt ulos saakka.

Sam ryhtyi viemään Safiiria ulos riimussa, auttaakseen sitä pääsemään estoistaan. Hän talutti tamman tallin ulkopuolelle ja päästi sen vapaaksi. Mutta, heti kun Samin ote irtosi Safiirin riimusta, se panikoi ja juoksi takaisin sisälle. Sillä oli niin kiire päästä takaksin karsinaan turvaan, että kerran se jopa liukastui ja kaatui pitkin pituuttaan tallin käytävälle. Tämä oli selvä viesti Samille ja hän päätti antaa tamman työstää asioita omaan tahtiinsa.

Viikot kuluivat ja vaikka Safiiri vaikutti tyytyväiseltä tallinkäytävällä, Sam oli varma ettei se koskaan keräisi tarpeeksi rohkeutta lähteä ulos seikkailemaan. Sitten, eräänä tuulisena päivänä se tapahtui! Saphie tuli ulos karsinastaan ja marssi tallin käytävän halki itsevarmana ja määrätietoisena ikäänkuin se olisi juuri silloin tehnyt päätöksensä. Tamma käveli ulos tallista ja silmääkään räpäyttämättä ohitti heinäkuorman jonka päällä sininen pressu lepatti tuulessa. Se käveli tyynen rauhallisesti tallimäen alas kentälle saakka, jossa tallin kolme nuorta ruunaa olivat ulkoilemassa yhdessä.

”Jos en olisi nähnyt sitä omin silmin, en olisi uskonut sitä todeksi,” Sam kertoi minulle sinä sateisena aamuna Kaliforniassa, jolloin tapasin Safiirin ensimmäistä kertaa. ”Ja sen jälkeen Saphie tuli ja meni, noin vaan.”

Ehdin viettää vain muutaman päivän Safiirin kanssa sinä vuonna, mutta lyhyestä tuttavuudestamme huolimatta en voinut unohtaa urheaa, pientä tammaa. En voinut myöskään unohtaa Safiirin tarinaa, sillä se oli muuttanut omia ajatuksiani vapaudesta. Kun valitsemme vangita eläimen, otamme siltä jotakin arvokasta – ehkä loppuelämäksi. Vapaus ei riipu vain ympäristöstämme tai olotilastamme, vapaus on mielentila.

Seuraavan kerran kun näin harmaan tamman, Sam oli muuttanut kaikki hevosensa omalle tontilleen, jossa ne asuivat pihatoissa toisten hevosten kanssa. Safiirin elämään ei kuulunut enää minkäänlaista pakottamista tai väkisintekemistä. Sen sijaan sen kanssa vietettiin paljon aikaa tekemättä mitään muuta kuin olemista yhdessä. Safiiri oli kuin eri eläin. Poissa oli edellisen talven pelokas, varautunut tamma. Sam myös oli muuttunut. Hänestä oli tullut tasapainoisempi, kärsivällisempi ja empaattisempi. Vuotta aikaisemmin hän oi ihmetellyt miksi oli heikkona hetkenä mennyt valitsemaan itselleen ”hullun tamman”. Kerroin hänelle nyt, että hän oli ymmärtänyt asian silloin väärin, sillä todellisuudessa Safiiri oli valinnut hänet. Pieni tamma oli nähnyt Samissa potentiaalin. Huolimatta omasta kivuliaasta elämäntilanteesta, hevonen oli tunnistanut sukulaissielun, ihmisen joka voisi oppia ymmärtämään.

En usko, että koskaan lakkaan ihmettelemästä hevosten anteliaisuutta ja niiden kapasiteettia antaa anteeksi. On vaikea ymmärtää kuinka Safiirin kaltainen hevonen, jolla ei ollut yhtään hyvää syytä luottaa ihmiseen uudelleen, päättää luottaa – vielä kerran. Kyllä tällainen rohkeus ja luonteenlujuus vetää sanattomaksi kenet tahansa. Tietävätkö hevoset synnynäisesti, että ainoa tapa siirtyä tulevaisuuteen on antaa anteeksi menneisyydelle? Osaavatko ne kaikki jakaa omasta kokemuksestaan ihmiselle ja näin auttaa ei vain itseään, mutta ihmisystäviään?

Vajaa vuotta myöhemmin sain Samilta sähköpostia. Safiiri, pieni, harmaa tamma, oli kuollut. Samin mukaan se lähti tästä maailmasta tyypilliseen tapaansa, ilman sen enempää draamaa. Sam kirjoitti: ”Minua lohduttaa ajatus, että tässä oli ensimmäinen todellinen opettajani, ja että Saphie anteliaasti näytti minulle hevosista puolen, jota en aijemmin tiennyt olevan olemassa. Jos kysyisit Safiirilta, se varmaan sanoisin, että olin kova pähkinä purtavaksi, mutta että siitä huolimatta alan ymmärtämään joitakin asioita: olen kävellyt ihmisystäväni kanssa polkua pitkin vähän matkaa, mutta nyt hänen on aika kulkea ilman minua.”

Safiiri vietti viimeisen kesänsä Samin luona saaden uusia ihmisystäviä. Heistä eräs, ehkä rakkain, oli kuusi vuotias tyttö nimeltään Rosemary. Rosemary kutsu Safiirin pihatosta katsomalla sen suuntaan ja kutsumalle sitä nimeltä. Sitten kaksikko käveli ilman riimuja tai muita naruja yhdessä tasaiselle maalle, jossa Rosemary sai harjailla pientä tammaa samalla kun se söi välipalaa. Tämän jälkeen he menivät kentälle, jossa he viettivät aikaa yhdessä vailla suunnitelmia tai tavoitteita. Joinakin päivinä hevonen ja tyttö juoksivat yhdessä, joskus he makoilivat vierekkäin kentän hiekassa. Jos se tuntui oikealta, Rosemary laittoi Safiirin kaulaan köyden ja pyysi lupaa ratsastaa. Jos Rosemary sai luvan, Saphie seisoi hievahtamatta tikkaiden vieressä ja antoi Rosemaryn kiivetä selkäänsä. Sitten kaksikko leikki ratsain hetken, kunnes jompikumpi ehdotti jotakin muuta.

Oliko tämä Safiirin maailmassa sitä vapautta mistä se kerran oli uneksinut? Vaikea sanoa, mutta uskoisin, että se oli lähempänä sitä kuin koskaan ennen.

Elokuvassa “Path of the Horse” Linda Kohanov sanoo osuvasti: “Hevoset ovat kantaneet meitä vuosisatoja selässään ja odottaneet, että huomaisimme, että nämä eläimet eivät ole täällä vain auttaakseen meitä liikkumaan paikasta toiseen ja kehittymään luomakunnan herrana. Ne itseasiassa odottavat, että tulemme pisteeseen, jolloin olemme valmiita kehittymään korkeammalle ajatuksen ja tietoisuuden tasolle.”

Ehkäpä alamme vihdoin olemaan valmiita kuulemaan hevosten viisauden? Pieni, harmaa tamma tuli Samin elämään hetkellä jolloin hän tarvitsi opettajaa. Minä tapasin Safiirin vain ohikulkiessani, mutta tamman viisaus seurasi minua maapallon toiselle puolen. Saphie muistutti minua siitä, että jokaisella hevosella – etenkin niillä jotka ovat nähneet ihmisen pimeän puolen – on viisautta, jota ne ovat valmiita jakamaan. Tämä on tärkeää viisautta hevosilta kaikille niille, jotka uskaltavat kuunnella ja kertomalla Safiirin tarinan, annan sen viisauden nyt sinulle. Se viisaus on sanoma ystävyydestä, rakkaudesta, vapaudesta ja anteeksiannosta.