Ihmisyyden Kynnyksellä

Opettaminen on minulle eräs keino syventää omaa oppimisprosessiani. Ei ole parempaa tapaa oppia kuin selvittää omaa tietämystään jollekin muulle. Vaikka minut enimmäkseen tunnetaan istunnan biomekaniikan opettajana, saan jatkuvasti opettamisen kautta mahdollisuuden tutkia myös omia arvojani. Tämä enimmäkseen siksi, koska ratsastus on harvoin vain mekaaninen, tekninen suoritus. Hevoset pyrkivät jatkuvasti tuomaan meitä oman ihmisyytemme kynnykselle ja valmentajana ja opettajana uskon, että nämä hetket ovat niitä hetkiä jolloin todellinen oppiminen on mahdollista.

Viime talvena autoin erästä oppilasta (jota kutsun tässä artikkelissa Liisaksi) ymmärtämään hevostaan. Hän halusi tietää miksi ruuna käyttäytyi niin huonosti.

”Luuletko, että se vain vittuilee?” hän kysyi aidosti huolissaan.

Tämä on hyvin, hyvin yleinen kysymys hevosmaailmassa. Tai usein se ei ole edes kysymys, vaan ennemminkin toteamus: hevoseni vittuilee minulle.

Selitin Liisalle, että hevoset eivät osaa ”vittuilla”.

Okei, näen jo sieluni silmillä kuinka osa teistä lukijoistakin pyörittelee nyt silmiään. Muutama voi jopa ajatella, että jos tapaisin nimenomaan teidän vittuilevan hevosen, en lausuisi tällaista soopaa totuutena. Oma totuuteni on kuitenkin se, että maailmassa ei ole hevosta, joka saisi mielipiteeni muuttumaan tämän asian suhteen. Oikeasti. Kuten Liisallekin kerroin, hevoset eivät halua tietoisesti ärsyttää meitä tai saattaa meitä raivon partaalle, ne vain yksinkertaisesti yrittävät kommunikoida meidän kanssamme. Ehkä niillä on kipuja. Tai ne eivät pidä siitä mitä teemme niille tai niiden kanssa. Tai ne lukevat meitä kuin avointa kirjaa ja eivät kestä sitä, että kaikin voimin peittelemme sellaisia tunteita kuten pelkoa tai frustraatiota. Lisäksi hevoset usein yksinkertaisesti pyrkivät valitsemaan käytöksen, joka on niille kannattavinta. Jos talutat hevostasi kentälle ja se raahaa sinut läheisen pellon laitaan syömään ruohoa, se ei tee sitä ollakseen ilkeä, vaan koska ruoholle pääseminen palkitsee sinne rynnimistä. Ja niin kauan kuin joku toiminta on palkitsevaa, hevonen todennäköisesti jatkaa tätä toimintaa.

Eli, hevosen käytökseen on kyllä aina joku syy, mutta se ei ole ”ihmiselle vittuilu”.

Myönnän kyllä, että ymmärrän miksi Liisa ajatteli hevosensa tarkoituksellisesti kettuilevan, sillä hän oli ajautunut hevosensa kanssa todella ikävään jamaan. Hän nimittäin käytti suurimman osan ajastaan ruunan ”huonon” käytöksen korjaamiseen. Sanan huono ympärillä on siksi lainausmerkit, koska tällaisen termin käyttö viittaa aina siihen oletukseen, että me ihmiset laadimme hevosen maailman säännöt. Tarkoittaen siis sitä, että me päätämme mikä on hyvää tai huonoa käytöstä. Hevosenhan näkökulmasta kaikki käytös on vain juuri sitä, käytöstä, joka on joko kannattavaa tai ei.

“Lopeta! Mä sanoin lopeta! Ei, ei!”

Liisa yritti satuloida hevostaan. Hevosen läpsiminen ja työntäminen siivittivät hänen sanallisia viestejään, mutta mistään ei tuntunut olevan apua. Päinvastoin, Liisan reaktiivinen käytös johti täysin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa hevonen yritti purra omistajaansa. Katseltuani tätä jonkin aikaa sivusta, ehdotin Liisalle, että hän keskittyisikin hetkeksi hevosen huonon käytöksen sijaan siihen mitä se teki oikein. Voisimme yhdessä miettiä miten hevosta voisi palkita silloin kun se teki niin kuin Liisa toivoi. (lisäksi pohdimme, miksi hevonen reagoi näin varusteisiin, oliko sillä kipuja? Kivun poissulkeminen on aina ensimmäinen askel)

Selitin Liisalle lyhyesti negatiivisen ja positiivisen vahvisteen periaatteet. On aina mielenkiintoista huomata kuinka vähän ihmiset tietävät klassisesta ehdollistumisesta ja operantista kouluttamisesta vaikka ovat toimineet hevosten kanssa jo vuosikymmeniä. Toisaalta, olin itse samassa veneessä vielä yli kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä itselläni oli hieman enemmän tietoa kuin tavallisella pulliaisella, mutta en kuitenkaan silloin kyennyt tuota tietotaitoani sanoittamaan tai selittämään miksi toimin hevosten kanssa niin kuin toimin. (Jos operantti ehdollistuminen ei ole sinulle tuttua, suosittelen sen googlettamista)

”Periaatteessa ymmärrän mitä sanot”, Liisa sanoi. ”Lasten kanssa käytän samaa ideaa, porkkana on tehokkaampi kuin vitsa. Mutta tämä on hevonen. Eikö joskus ole vain parempi läimäyttää sitä vaikka raipalla jotta homma menee perille nopeammin?”

Niin, Liisa esitti hyvän kysymyksen. Usein me ajattelemme, että siinä hetkessä nopeampi tapa on se helpompi ja siksi ehkä myös tehokkaampi keino. Ja myönnän, että kun on ikänsä mätkinyt hevosia ja huutanut niille (tai jopa lyönyt niitä), ajatus jonkin muun tavan toimimisesta aiheuttaa lievää paniikkia.

“Otetaan nyt vaikka esimerkiksi kahdeksan vuotias tyttäreni ja hänen poninsa”, Liisa jatkoi. ”Kun tyttäreni taluttaa sitä, poni aina kyntää ruohon perään. Eikö ole parempi, että estääkseen tämän kyntämisen, tyttäreni läpsäisee hevosta naamaan riimun narulla juuri kun se meinaa lähteä ruohon perään? En kestä katsoa kuinka poni saa aina tahtonsa periksi ja sitten vielä tyttäreni repii ja kiskoo sitä saadakseen sen lopettamaan syömisen. Eikö olisi myös ponin kannalta parempi jos se pistettäisiin heti kättelyssä kuriin?”

Vaikka Liisalla ei juurikaan ollut tietoa operantista kouluttamisesta, hän oli ehdottanut tällä esimerkillä ratkaisuksi positiivista rankaisua. Positiivinen rankaisu lisää tilanteeseen jotakin hevoselle epämiellyttävää (tässä tapauksessa lyönti naamaan), jonka tarkoituksena on saada se lopettamaan käytös. Se ei kuitenkaan kerro hevoselle mitä sen pitäisi tehdä nykyisen käytöksen sijaan ja usein ihminen ei edes ajoita rankaisua oikeaan hetkeen. Lisäksi rankaiseminen passivoi eläintä, mikä tekee sen kouluttamisen loppukädessä vaikeammaksi. Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, rankaisun aiheuttama tunnetila ehdollistuu usein osaksi opittua käytöstä tai jopa kaikkeen ihmisen kanssa tehtävään toimintaan. Ja näin olikin ehkä jo ehtinyt Liisan ja hänen ruunansa tapauksessa käydä, sillä ihmisen läsnäolo muutti ruunan tunnetilan silminnähden vihamieliseksi.

Mutta rankaiseminen ja oppimisteoria sikseen. Olet jo ehkä arvannut, etten usko hevosten väkivaltaiseen kohteluun. Mutta miten edes määrittelemme väkivallan? Koska jos totta puhutaan, joskus asia tuntuu olevan tulkinnanvarainen. Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”väkivalta on ruumiillista koskemattomuutta, oikeuksia tai etuja loukkaavaa tai vahingoittavaa voiman käyttöä.”

Onko ponin läpsiminen väkivaltaa? Loukkaammeko ponin oikeuksia, vahingoitammeko sen koskemattomuutta? Vaikka itse vastaisin monestakin syystä myöntävästi, uskon, että vastaus tähän kysymykseen on usein hyvin henkilökohtainen, etenkin hevosmaailmassa, jossa ero väkivallan ja kouluttamisen välillä on joskus hiuksenhieno. Oma evoluutioni tämän kysymyksen tiimoilta on siitä hyvä esimerkki. Oli nimittäin aikakausi, jolloin en olisi ajatellut kahdesti ponin läpsimistä, vaikka täytyy omaksi puolustuksekseni sanoa, etten myöskään tuolloin koskaan pysähtynyt miettimään tekojani tai niiden oikeutusta puhumattakaan sitten siitä, mitä hevonen noissa tilanteissa todellisuudessa oppi, jos mitään. Joka näin jälkikäteen katsottuna kertoo aika paljon omasta tietämättömyydestäni, mutta myös siitä, kuinka korkealla koin olevani eläinten yläpuolella.

Psykiatri James Gilligan on kirjoittanut useita kirjoja väkivallan tiimoilta ja hänen mukaansa ”kaikki väkivalta on yritys korvata häpeä itsetunnolla.” Uskon, että tämä oli totta ainakin omalla kohdallani. Löin hevosia koska koin, että minun oli hinnalla millä hyvänsä pystyttävä kontrolloimaan niitä. Miksi? Koska jos en siihen kyennyt, olin epäonnistunut ja riittämätön ihmisenä, kasvonsa menettänyt ratsastaja.

Okei, myönnetään, että ehkäpä asia oli hieman monimutkaisempi kuin tässä annan esittää. Se yleensä on, sillä me ihmiset olemme monimutkaisia olentoja. Minulle opetettiin jo lapsena, että väkivalta oli vastaus ongelmiin hevosten kanssa, vallantunne tuli kuvaan vasta paljon myöhemmin. Uskon kuitenkin, että Gilliganin sanoissa on paljon totuutta, vaikka hän puhuukin ihmisten välisestä väkivallasta. En kuitenkaan tuonut tätä kaikkea esiin keskustelussani Liisan kanssa, koska vaikka oma tarinani resonoi Gilliganin sanojen kanssa, koin, että sen aika ei vielä ollut meidän kanssakäymisessä. Vaikka häpeä onkin usein monessa mukana, sen kaivaminen esiin on hyvin henkilökohtainen ja pitkällinen prosessi. On helpompaa pysyä oppimisteoriassa, ainakin alkuun. Mutta halusin kuitenkin, että oppilaani pohtisi myös tekojensa seurauksia laajemmassa viitekehyksessä. Muistan itse, kuinka eräs käännekohdista omassa hevostelussani liittyi vahvasti oman, silloin vielä hyvinkin nuoren, lapseni läsnäoloon tallilla. Lapsen kysymykset ja joskus vain hänen vakava, tarkkaavainen katseensa sai minut miettimään monia toimintatapojani uudelleen.

“Liisa”, sanoin hetken mietittyäni. “Uskon, että vastaus kysymykseesi riippuu siitä, miten haluat kouluttaa hevosiasi, mutta myös siitä, mitä haluat opettaa kahdeksan vuotiaalle tyttärellesi. Haluatko opettaa hänelle, että väkivalta on oikeutettu tapa selvittää ongelmia eläimen kanssa? Vai haluatko auttaa häntä löytämään toisenlaisen tavan kommunikoida ponin kanssa?”

Päällisin puolin ratsastuksessa ja hevosten kanssa puuhailemisessa on kyse harrastuksesta, tai siltä se usein näyttää ulospäin. Ja varmasti monelle se on juuri vain sitä, silloinkin kun joudutaan ns. pattitilanteeseen eläimen kanssa. Edellä mainittu operantti ehdollistaminen on hyvä ja turvallinen aloituspaikka näissä tilanteissa, koska positiivisen vahvistamisen avulla voi ratkaista hevosten käytösongelmia ja tuoda selkeyttä lajienväliseen kommunikointiin. Myös istunnan biomekaniikka auttaa avaamaan monia asioita ratsastajan ja hevosen välillä satulasta käsin. Mutta kun oppimisteoria ja biomekaniikka (tai muut metodit) on puitu, jäljelle jää aina lopulta nämä syvemmät teemat.

Haluammeko, että suhteemme hevoseen perustuu väkivaltaan? Koemmeko olevamme hevosen ”yläpuolella”? Onko meillä oikeus pakottaa tai lyödä, ja jos koemme, että on – miksi? Mitä on luottamus ja miten sitä rakennetaan tai hajotetaan? Keitä me olemme ihmisenä, mitkä arvot muodostavat arvomaailmamme peruspilarit? Mitä haluamme opettaa kaikista näistä asioista elämässämme oleville lapsille?

Nostan hattua niille, jotka löytävät itsensä näiden syvempien kysymysten ääreltä ja jotka eivät käänny katsomaan toisaalle tai sivuuta tätä turhanpäiväisenä kukkahattuiluna. Kerroin tämän myös rohkealle Liisalle, joka uskalsi kysyä ääneen vaikeita kysymyksiä, sellaisiakin, joita ei yleensä ääneen pohdita. Vastauksien löytäminen ei ole välttämättä helppoa tai tapahdu nopeasti, mutta kysymysten tiedostaminen on aina se ensimmäinen askel, joka meidän on otettava, jos haluamme lisätä itsetuntemustamme ja syventää suhdettamme hevosiin, mutta myös itseemme.

Näin me kehitymme ihmisinä, täten me harjoitamme ihmisyyttämme, joka on meille synnyinlahjana annettu.

 

PS. Ja kiitos ”Liisalle”, että sain kirjoittaa hänen luvallaan tämän jutun.