Pelokas Prinssini

(julkaistu Tunne Hevonen-lehdessä 3/2012)

Hevonen seisoi keskellä tallin käytävää, sen korvat liikkuivat tarkkaavaisesti. Se oli neljä vuotias puoliveri, joka oli muutama kuukausi takaperin saapunut Saksasta. ”Ongelmahevonen”, kuten sen omistaja sitä kuvailia paikalliselle hevostaidon gurulle jonka hän oli kutsunut apuun.

“Se pelkää raippaa kuin ruttoa. Itseasiassa ylipäätään mikä tahansa kättä pidempi saa sen hermostumaan, etenkin kun se on sen yläpuolella. Koskettaminen hevosta raipalla on aivan poissuljettu vaihtoehto.”

“Selvä,” opettaja nyökytteli. “Katsotaan mitä asialle voidaan tehdä.”

Hevostaidon opettaja, rauhallisen ja määrätietoisen oloinen mies, talutti hevosen kentälle naruriimussa, samalla kuin kourallinen katsojia, minä mukaan lukien, seurasimme kentän laidalla.

Lätkäistyään hevosta muutaman kerran riimunnarulla saadakseen aikaan “reaktion ja kunnioituksen” kuten opettaja asian ilmaisi, hän alkoi omien sanojensa mukaan siedättää hevosta.

Hän piteli pitkää juoksutusraippaa hevosen lähellä noin puolen metrin päässä sen lautasista. Sitten hän ryhtyi heiluttamaan raippaa nopeasti ja aggressiivisesti edestakaisin. Ruuna pyörähteli hermostuneena narun päässä, yrittäen parhaansa mukaan paeta viuhuvaa raippaa, mutta mies oli sitä nopeampi ja pysytteli hevosen mukana, pitäen raipan jatkuvassa liikkeessä. Samalla hän nyki narusta, pakottaen hevosen pään itseensä päin ja näin koko eläimen pienemmälle ympyrälle. Raippa halkoi ilmaa yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta, pyörittyään useita kertoja miehen ympärillä, hevonen hidasti hetkellisesti ja juuri sillä hetkellä mies hidasti myös raippaa. Pian hevonen pysähtyi. Se vapisi päästä varpaisiin, sen iho väreili ikäänkuin sitä olisi pistellyt tuhat neulasta samanaikaisesti. Näin kuinka paljon se pelkäsi, mutta se oli jo ymmärtänyt, että se ei voisi päästä eroon raipasta, mutta pysähtymällä se voisi saada raipan pysähtymään. Se oli muutamassa minuutissa oppinut, että se pystyi valitsemaan kahden pahan välillä ja se oli valinnut sen mikä tuntui vähemmän pahalta.

”Tämä on todella herkkä hevonen, mutta meidän täytyy vain opettaa se seisomaan paikoillaan kun se pelkää. Sitten se lopettaa pelkäämisen.” Kouluttaja viittasi hevosta kohti. “Katsokaa vaikka, se on jo paljon parempi.”

Katsoin nuorta ruunaa, joka näytti yhtä pelokkaalta, ellei jopa pelokkaammalta, kuin aikaisemmin. Jalat juurtuneina paikoilleen se teki kaikkensa peittääkseen pelkonsa, koska se tiesi mitkä olivat pelokkaan käyttäytymisen seuraukset. Mies koski sitä raipalla selkään. Ruuna huojui, mutta ei liikkunut. Sen silmistä näki, että se oli henkisesti lopussa. Kun hevonen oli ”hyväksynyt” raipan, mies kiinnitti raipan päähän muovipussin ja aloitti koko prosessin alusta.

Muovipussi sai aikaan suurempia reaktioita kuin raippa; nyt hevonen oli kauhuissaan. Se potki miestä kohti, se ryntäsi, pukitteli ja teki kaikkensa paetakseen. Sen silmät pyörivät sen päässä kun se taisteli kaikin voimin muovipussia vastaan. Mutta, mikään ei auttanut, se oli vankina pienellä ympyrällä miehen ympärillä. Mitä enemmän se liikkui, sen suuremmalla paineella muovipussi ja raippa sitä jahtasivat. Lopulta hevonen seisoi taas kuin patsas paikoillaan, sen kaviot kaivautuneena kentän hiekkaan ikään kuin hevonen olisi yrittänyt kasvattaa juuria. Se huohotti kuuluvasti ja sen koko vartalo vapisi kuin horkassa. Näin miten paljon tahdonvoimaa nuori ruuna joutui käyttämään pysyäkseen paikoillaan. Se seisoi hievahtamatta kuin mies liikutti muovipussia sen iholla, kosketellen sitä kaikkialta.

”Noniin, tästä on hyvä jatkaa sitten huomenna,” opettaja sanoi hevosen omistajalle. ”Muutama siedätyskerta lisää ja hevosesi ei pelkää enää.”

Vaikka mies oli puhunut hevosen siedättämisestä, tosiasiassa kyseessä oli flooding eli tilanne jossa eläin altistetaan pelottavalle ärsykkeelle vailla poispääsyä. Tätä tekniikkaa käytetään myös voimakkaista fobioista kärsivien ihmisten kanssa, mutta siinä positiivisen tuloksen takaamiseksi tärkeintä on henkilön vapaaehtoinen osallistuminen kyseiseen tapahtumaan. Hevosten kohdalla tämä on mahdotonta, sillä hevonen valitsee aina tien pakoon. Uskon, että toimimalla vastoin tämänkin hevosen luontaista reaktiota jotakin arvokasta särkyi ikuisesti sen sielussa ja muutti sen persoonallisuuden pysyvästi. Pahimmassa tapauksessa tämä särkyminen johtaa opittuun avuttomuuteen, mikä valitettavasti oli lopulta myös tämän hevosen kohdalla lopputulos. Omistaja ei tosin tunnistanut hevosensa todellista tilaa, vaan iloitsi siitä että se oli ”ylittänyt” pelkonsa ja muuttunut rauhalliseksi, pomminvarmaksi ratsuksi.

Siedättäminen on hevosen (ja ihmisenkin) kannalta paras keino saada hevonen tottumaan asioihin joita se pelkää. Siedättäminen vaatii kärsivällisyyttä, mutta se kannattaa. Siedättämisessä hevonen ei ole koskaan hermostunut tai jännittynyt, vaan tavoitteena on rento ja rauhallinen hevonen. Siksi pelkoa tuottava tilanne tai asia tehdään niin pieneksi ja vaarattomaksi kuin mahdollista. Nuoren ruunan kohdalla tämä olisi tarkoittanut sitä, että raippa olisi viety siitä niin kauaksi, että sen läsnäolo ei olisi ylittänyt hevosen pelkokynnystä. Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että raippa olisi viety sadan metrin päähän. Sieltä sitä sitten olisi pikkuhiljaa voitu tuoda lähemmäksi, hevosen reaktioita tarkkailen. Lievä huolestuminen hevosen puolelta on merkki sitä, että raippaa ei pidä tuoda lähemmäksi, ennen kuin hevonen on jälleen rento. Kun tilannetta vaikeutetaan asteittain, hevonen siedättyy vähitellen ja lopulta on täysin rauhallinen tilanteessa joka aijemmin aiheutti pelkoa.

Siedättämistä voidaan nopeuttaa, jos hevosen annetaan ottaa vastuu siitä miten nopeasti tilanne etenee. Ruokapalkinnot (positiivinen vahvistaminen) on tähän sopiva keino. Oikean ajoituksen takaamiseksi apuna käytetään ehdollista vahvistetta esim. äänimerkkiä (naksautus tai vihellys). Hevonen tulee ensin opettaa yhdistämään äänimerkki sitä seuraavaan palkintoon. Itse olin jo ehtinyt käyttää positiivista vahvistamista vuoden päivät uusien taitojen opettamisessa ja käyttäytymisen muokkauksessa sekä koirilla että hevosilla, mutta vasta Prince-ponin tavattuani todella sisäistin sen voiman.

Prince, sievä kermanvärinen poni, pelkäsi aikuisia ihmisiä kaikissa elämäntilanteissaan. Se eli jatkuvassa pelossa ja jännittyneisyyden tilassa. Jos ja kun sen sai laitumelta tai karsinasta kiinni, se antoi kyllä ihmisten käsitellä itseään, mutta esimerkiksi kavioiden putsaaminen oli mahdotonta ja niiden vuoleminen tapahtui rauhotettuna, sillä jos poni ei kaatunut maahan pelon halvaannuttamana ihminen yrittäessä koskea sen jalkoihin, se potki hysteerisenä ympärilleen. Harjaaminenkin oli jatkuvaa vapinaa ja tärinää, satuloinnista nyt puhumattakaan. Tästä kaikesta huolimatta Princellä ratsastettiin lähes päivittäin. Toisin sanoen, vaikka siihen ei kohdistettu varsinaisesti samanlaista systemaattista painetta kuin yllä olevan tarinan nuoreen ruunaan, Princenkin elämässä esiintyi jonkinasteisia flooding kokemuksia.

Suurin osa ihmisistä ei kiinnittänyt Princen hälyyttävään tunnetilaan juurikaan huomiota, tekihän Prince niin kuin siltä pyydettiin suurimman osan aikaa. ”Totta, se pelkää,” sen uusi omistajakin sanoi, ”mutta kyllä se siitä tokenee. Ensi vuonna se varmaan on jo ihan hyvä poni. Sehän suoriutuu jo nyt paremmin kuin viime kuussa. ”

Totta, Prince ”suoriutui”, mutta tämä suoriutuminen ei tarkoittanut sitä että pelko olisi juurikaan vähentynyt, se vain tarkoitti että Prince oli tajunnut, että teki se mitä tahansa, sitä käsiteltiin siitä huolimatta päivittäin. Tottelevaisen ponin elämä on helpompaa kuin tottelemattoman.

Mitä tällainen välinpitämättömyys kertoo hevoskulttuuristamme, tavastamme ajatella? Olen elämäni aikana nähnyt paljonkin hevosia joille pelko on jokapäiväistä elämää ja muistan usein suhtautuneeni säikkyvään hevoseen kärsimättömästi tai jopa vihaisesti, kokien, että hevosessa oli jotakin vikaa tai se ”pelleili”. Uskon, että näiden hevosten lisäksi on monia joiden pelkoa en ymmärtänyt tai välttämättä edes huomannut, koska se oli jo hautautunut niin syvälle eläimen sisimpään.

Prince ei kuitenkaan ollut vielä vaipunut opittuun avuttomuuteen, mutta koin, että oli vain ajan kysymys kun se tapahtuisi. Ei kukaan kestä vastaavanlaista pelkotilaa jatkuvasti, jossain vaiheessa vahvempikin mieli särkyy.   Halusin auttaa sen omistajaa, mutta ennen kaikkea halusin auttaa Prince-ponia.

Miltä tuntui pelätä niin paljon että ei enää kyennyt kontrolloimaan omia reaktioitaan? Me kaikki olemme joskus tunteneet pelkoa ja ahdistusta, vaikka länsimaisessa kulttuurissa elämmekin suhteellisen turvallista elämää, jossa emme joudu kasvoikkain kauhun tai intensiivisen pelon kanssa. Elämämme on itseasiassa niin ”tylsää”, että haemme keinotekoisesti pelon tunnetta katsomalla kauhuelokuvia, käymällä hurjissa laitteissa huvipuistossa tai jopa harrastamalla vaarallisia urheilulajeja.

Päätin ilmottautua kiipeilemään puihin korkealle rakennetulle köysiradalle. Minulla on vahva korkeanpaikankammo ja ajattelin, että jos ymmärtäisin paremmin omaa pelkoani, voisin auttaa Princea sen oman pelon voittamisessa.

Kiipeilykokemus oli avartava. Kun seisoin yli kymmenen metrin korkeudessa ensimmäisellä puuhun kiinnitetyllä alustalla ja katselin köysirataa jota pitkin minun tulisi siirtyä seuraavalle puulle – ja vielä korkeammalle – minut valtasi lamaannuttava pelko. Tarrauduin puuhun kynsin ja hampain samalla kuin sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Yritin ajatella loogisesti, mutta se oli lähes mahdotonta. Hiki puski ihollani ja vapisin holtittomasti. Tilanne oli siis flooding tilanne, mutta ero nuoreen ruunaan tarinani alussa oli se, että tietoisesti altistin itseni pelottavalle ärsykkeelle. Onneksi mukana ollut ystäväni pysyi luonani ja antoi minulle tilaa pelätä. Hän myös antoi minulle tilaa tehdä omat päätökseni, vaikka niihin menikin muutama hetki. Kun olin valmis kiipeämään vaijeria pitkin seuraavaan puuhun, sen tekeminen oli oma ratkaisuni, ei pakottamisen tai rankaisun tai edes ylipuhumisen tulos. Siksi ehkä pelkonikin hälveni sen verran että kykenin toimimaan. Tunsin, että tärkeintä minulle tässä tilanteessa oli kontrolli ja se että se oli minulla itselläni sata prosenttisesti.

Sinä päivänä suoritin kiipeilyradan kaikki 20 tehtävää ja se vei minulta yli kolme tuntia. Päästyäni takaisin maan kamaralla lyyhistyin läheisellä nurmikolla kaikkeni antaneena. Ajattelin Prince-ponia. Vaikka korkeanpaikankammoni olikin tehtäviä suorittaessani hetkellisesti vähentynyt, en osannut kuvitellakaan millaista elämäni olisi, jos joutuisin kokemaan pelon tunnetta päivä toisensa jälkeen. Olin fyysisesti täysin lopussa, vaikka todellisuudessa rata oli ollut helppo. Jos olisin saanut suorittaa sen metrin korkeudessa, olisin selviytynyt siitä helposti alle tunnissa. Pelko oli vienyt voimani, se oli imenyt minut kuiviin ja tehnyt fyysisesti helposta suorituksesta lähestulkoon ylitsepääsemättömän. Osasin vain kuvitella miltä se olisi tuntunut jos kiipeäminen ei olisi ollut minulle vapaaehtoista. Uskon, että pakon edessä en olisi siitä edes suoriutunut, vaan olisin lamaantunut totaalisesti.

Olin valinnut kiipeilyradan suorittamisen vapaaehtoisesti ja tehnyt sen omaan tahtiini ja juuri siksi se oli onnistunut. Ystäväni oli ollut mukanani ja kannustanut minua alusta loppuun saakka. Huolimatta väsymyksestäni, tunsin itseni voittajaksi. Miten voisin auttaa Princeä tuntemaan samoin?

Kiipeilykokemukseni osottautui korvaamattomaksi kun työskentelin Princen kanssa. Sen avulla ymmärsin kuinka tärkeää oli antaa Princen itse valita siedättämisen aikataulu. Mitä enemmän voisin antaa sen hallita omaa pelkoaan puuttumatta siihen, sitä paremmin uskoin etenevämme pelon voittamisessa. Ja aivan kuten ystäväni oli kannustanut minua, halusin kannustaa Princen jokaista pientä askelta. Halusin myös kunnioittaa Princen tunteita ja kertoa sille, että olisin sen tukena, en uhkana. Koin, että minulla ei ollut juurikaan oikeutta edes pyytää siltä mitään, ainoastaan odottaa sen aloitetta.

Ensimmäisenä päivänä lähdimme liikkeelle Princen kanssa tallista. Se seisoi karsinassaan ja minut nähdessään alkoi ryntäilemään. Sen häntä oli painettuna koipien väliin ja näin silmien muljahtelevan sen päässä. Peruutin niin kauas, että Prince rauhoittui karsinansa perimmäiseen nurkkaan. Vaikka olinkin nyt usean metrin päässä tallin käytävällä, se ei uskaltanut vilkaistakaan minuun päinkään.  Odotin viisi pitkää minuuttia, jonka jälkeen ponin uteliaisuus voitti ja näin Princen kääntävän päätään muutaman sentin minua kohti. Annoin äänimerkin ja laitoin porkkananpalasen sen ruokakaukaloon jonka jälkeen peruutin pois sen näköpiiristä jotta se sai syötyä palkinnon. Siirryin takaisin käytävälle ja jäin odottelemaan. Sama toistui muutaman kerran, kunnes pian Prince käänsi jo koko päänsä minua kohti. Joka kerta kannustin ponia äänimerkillä ja sitä seuraavalla namipalalla.

Jatkoimme vastaavanlaisia koulutustilanteita vajaan puolen tunnin jaksoissa useita kertoja päivässä viikkotolkulla. Pikkuhiljaa nostin ”vaatimustasoa”; pian katseen kääntäminen ei enää riittänyt positiivisen palautteen saavuttamiseksi, vaan odotin kunnes poni liikahti millin minua kohti. Pian millistä tuli kokonainen askel, ja sitten kaksi. Näin etenimme kirjaimellisesti askel askeleelta. Neljässä viikossa pystyin kävelemään talliin ja avaamaan Princen karsinan oven, jonne se tuli minua vastaan. Riimunkin sain laittaa päähän ja taluttaa ponin ulos ilman, että se hermostui tai jännittyi. Olin pilkkonut koko tapahtuman yhä pienempiin ja pienempiin osiin ja pitänyt huolen siitä, että Princen tunnetila pysyi pelkorajan alapuolella harjoituksien aikana.

Huonoja hetkiäkin mahtui väliin, hetkiä jolloin tajusin pelon olevan Princessä niin vahva, että sen toiminnassa ei tuntunut olevan mitään tolkkua. Silloin muistutin itseäni kiipeilykokemuksestani. Miltä oli tuntunut kävellä vajeria pitkin puiden välissä, tukenaan vain hutera köyden pätkä? Se oli ollut lamaannuttavaa.

Kun itselleni merkityksetön ele tai asia sai Princen hermostumaan, opin ottamaan askeleen tai kaksi taaksepäin. Kun olin jo saanut tulla Princen karsinaan useita kertoja ja se jopa söi namit kädestäni, tämä ei merkinnyt enää mitään kun kosketin ensimmäistä kertaa karsinan ulkopuolella naulassa roikkuvaa riimua. Poni sinkosi sadasosa sekunnissa karsinansa perälle vapisemaan. Tajusin, että Princen pelossa oli monta ulottuvuutta ja minun oli käytävä ne kaikki järjestelmällisesti läpi ennenkuin voisimme taas siirtyä eteenpäin.

Opin ajattelemaan loogisesti, miettimään liikkeitäni ja mitä ne merkitsivät Princelle. Siirryimme vaikeampiin tehtäviin. Kun opettelimme harjaamista, esittelin kaikki uudet esineet kuten harjat ja kaviokoukun tallin käytävällä kaukana Princen karsinasta. Tarkkailin ponin reaktioita jatkuvasti, etsien pieniäkin huolestumisen merkkejä. Kun harjottelimme ulkona vesipisteen luokse kävelyä, pidin Princen juoksutusliinassa ja annoin sen mennä juuri niin kauas minusta kuin se halusi, ennen kuin aloimme. Mutta Princen rohkeus ja itsevarmuus kasvoi joka askeleella. Vesiletkuun siedättäminen tapahtui nopeammin kuin riimuun siedättäminen.

Välillä omat tunteeni tulivat siedättämisen esteeksi. Huomasin, että aika-ajoin kunnianhimoni nosti rumaa päätään. Halusin ponin edistyvän nopeammin kuin se oli siihen valmis. Joskus asiat kuten kavioiden nosto ja jalkojen pesu eivät edenneet helposti ja hermostuin takapakista. Tunnistin itsessäni tutun vanhan suorittajan, joka halusi tuloksia nopeasti. Silloin vein Princen takaisin laitumelle tai talliin ja hain etäisyyttä. Joskus pidin muutaman päivänä tauon. Se oli kova koulu itsenikaltaiselle hätähousulle, mutta se opetti minulle kunnioitusta; kunnioitusta Princen tunteita kohtaan.

Emme kukaan tienneet Princen taustaa, mutta oli selvää, että sieltä löytyi epämielyttäviä ja ehkä kivuliaitakin kokemuksia. Suunnitelmallisuuden ja positiivisen vahvistamisen avulla Prince oppi elämään ihmisten maailmassa. Tämä prosessi kesti kuukausia, mutta vaikka se vaatikin välillä yli-inhimillistä kärsivällisyyttä omalta kohdaltani, koin sen erittäin antoisaksi. Kokemus muutti minua enemmän kuin silloin ymmärsinkään. Muutuin kärsimättömästä, nopeita tuloksia haluavasta suorittajasta analyyttiseksi ja harkitsevaksi opettajaksi. Opin myös, että hevoset poikkeavat loppujen lopuksi aika vähän ihmisistä mitä tulee siihen miten reagoimme kuuntelemiseen, kunnioitukseen ja kannustukseen. Olin valmentanut lapsia urheilussa kaksi vuosikymmentä ja kannustanut heitä mitä uskomattomiin suorituksiin; tiesin positiivisen palautteen voiman. Miksi sitten en ollut osannut hyödyntää tätä tietoa enemmän myös hevosten kanssa? En ikinä unohda Princen ilmettä kun se ensimmäistä kertaa todella ymmärsi mitä naksautus-äänimerkki tarkoitti; sen hämmästynyt oivallus että tässä oli nyt ihminen joka halusi kommunikoida sen kanssa ylitse lajirajojen, ihminen joka oli valmis kannustamaan sitä. Tuo hetki oli korvaamaton.

Yhteistyöni Princen kanssa johti siihen, että se antoi putsata kaviot ja jopa vuolijan vuolla ne säännöllisin väliajoin. Se tottui jalkojen pesemiseen, satulointiin ja kuolaimettomiin suitsiin. Väittäisin, että se oppi jopa nauttimaan tietynlaisesta harjaamisesta ja sen kiinniottaminen laitumelta oli helppoa, se nimittäin ravasi iloisesti luoksesi kun ilmestyit portille. Tämä kaikki oli meidän ihmisten sekä Prince kannalta mukavaa koska se helpotti meidän elämää. Toisaalta, tarinan alussa olevan nuoren ruunan useita päiviä jatkunut flooding helpotti sekin omalta osaltaan ihmisten elämää. Mutta mihin hintaan?

Kun emme kunnioita hevosen pelokasta tunnetilaa vaan tunnetilasta huolimatta kohdistamme suurta painetta eläimeen, pakottamalla sitä pelkoa kohti sen sijaan, että antaisimme sille tilaa pelätä ja selviytyä pelosta, käytämme työkaluja joita ei pitäisi löytyä kenenkään eläinihmisen työkalupakista. Voi olla, että tilanteeseen ei liity fyysistä väkivaltaa, mutta joskus emotionaalinen väkivalta voi jättää jopa syvemmät arvet.

Loppujen lopuksi, vaikka Prince oppikin elämään meidän ihmisten säätelemässä maailmassa ja suorittamaan meille tärkeitä asioita vailla pelkoa, sitäkin tärkeämmäksi asiaksi koin kuitenkin pienen, pelokkaan prinssin muuttumisen uteliaaksi, aloitekykyiseksi ja huumorintajuiseksi poniksi. Tämä muodonmuutos olikin kaikille Princen tunteville se suurin lahja. Haluan kiittää Prince-ponia siitä, että se omalta osaltaan opetti minulle jotakin ihmisyyden ja elämän ytimestä. Olemme ehkä erilaisia, mutta meillä on kaikilla sekä oikeus tunteisiimme että oikeus tulla kuulluksi. Pyrkiessämme ymmärtämään toisiamme, ymmärrämme myös itseämme. Se, jos mikään, on korvaamatonta.