Ratsiopen päiväkirja: Ajatuksia taidosta ja sen opettamisesta

Poikani kalifornialainen salibandyjoukkue pelasi viikonloppuna elämänsä ensimmäisen pelinsä. Salibandy on Yhdysvalloissa vielä aivan lasten kengissä, joten tämä matsi oli sikäli historiallinen, että se oli tässä osavaltiossa tietääksemme ensimmäinen laatuaan kahden juniorijoukkueen välillä.

Valmentajana lähdin peliin hyvin varovaisin odotuksin, olivathan pojat harjoitelleet täysin uutta lajia vasta neljä kuukautta, kun vastustaja oli ”pelaillut” jo vuoden kaksi, osa pelaajista kauemminkin. Omaksi ja kaikkien läsnäolijoiden yllätykseksi joukkueeni kuitenkin hallitsi peliä alkuminuuteista lähtien. Nyt kun jälkiviisaana olen ehtinyt analysoida pelin kulkua, näen mikä on valmentamieni pelaajien ylivoimaisuuden taustalla. Vastustajalla oli ehkä kokemusta lajista pidemmältä ajalta, mutta koska he olivat oppineet salibandyä lähinnä pelaamisen kautta, heidän perustaidoissaan oli valtavasti aukkoja. Heille ei selkeästi kukaan ollut koskaan pilkkonut salibandyssä tärkeitä elementtejä pieniin osiin tai neuvonut perustekniikkaan liittyviä pieniä, mutta merkityksellisiä asioita. Minun aloittelijajoukkueeni oli taas opetellut lajia perusasioiden keskipisteestä käsin, kädestä pitäen, pienen pienissä paloissa.

Kun opimme lukemaan, opimme ensin kirjaimet ja niiden äänteet. Kun nuo ovat halussa, opimme yhdistelemään näitä äänteitä toisiinsa, aluksi lyhyinä tavuina ja lopulta pidempinä sanoina. Oppiminen etenee siis pienissä, sopivan kokoisissa osissa. Jos se etenee liian nopeasti, oppilas saattaa lamaantua, jolloin hän ei opi, taikka hän oppii asian väärin. Silloin opettajan on palattava askel takaisin päin, jotta oppilas saa jälleen juonen päästä kiinni.

Oman kokemukseni mukaan sama metodi toimii pitkälti urheilussakin. Ennen kuin salibandyn pelaaja osaa juostessaan laukoa maaleja, hänen on opittava oikea ote pelivälineestä, ymmärrettävä miten pallo käyttäytyy mailan lavan ollessa eri asennoissa, hallittava oma voimansa, opittava oikea jalkojen asento, vartalon asento, katseen kohdistus… lista on pitkä. Eikä hän suinkaan ensimmäisenä harjoittele tuota laukaisua liikkeessä vaan paikallaan seisten, sitten hitaasta vauhdista, kunnes taidot karttuvat ja tuntuma mailaan ja palloon alkaa löytyä. Vasta sitten lisätään vauhtia ja vaikeusastetta.

Näin tein oman joukkueeni kanssa ja vaikka nuo teinipojat olivat vasta neljä kuukautta sitten nähneet salibandymailan ensimmäistä kertaa, heillä oli vankka perustietämys siitä miten pelata peliä sekä yksilö- että joukkuetasolla. Toiselta joukkueelta tämä kuitenkin puuttui. Muutamalla pitkäänkin pelanneella pelaajalla oli jopa virheellinen ote mailasta, joka vaikutti haitallisesti heidän pelaamiseensa.

Opintoni liikunnanohjaajana ja yli kolmenkymmenen vuoden urheiluvalmennuskokemus ovat syventäneet ymmärrystäni valmentajan roolista. Se, että itse osaa nämä asiat tehdä – lukea, pelata salibandya, ratsastaa – ei tee ihmisestä vielä tehokasta opettajaa taikka valmentajaa. On aivan eri asia tehdä asioita itse kuin opettaa ne toiselle henkilölle. On vaikea opettaa toiselle oikeata otetta mailasta, jos se on itselle itsestäänselvyys. Valmentaminen ja opettaminen edellyttää kykyä purkaa taito osiin. Joskus se tarkoittaa sitä, että valmentajan ei tarvitse edes olla kovin taitava lajissa itse sillä sen suorittaminen ja opettaminen ovat kaksi eri asiaa. Itseasiassa, kun valmentamisessa edetään monessa lajissa korkeammalle tasolle, opettaja ei edes itse usein osaa taitoa yhtä hyvin kuin oppilaansa, hän vain osaa opettaa sen muille.

Ratsastus on perinteisesti ollut laji, jossa taitoja ei pureta juuri lainkaan osiin, etenkään mitä tulee aloitteleviin ratsastajiin. Mietitäänpä tyypillistä aloittelijaa. Yleensä kun oppilas aloittaa ratsastuksen, hänet laitetaan hevosen selkään ja hänelle annetaan ohjat käteen niin, että ne menevät ensin nimettömän alta ja sitten käteen. Tämä tuntuu yleensä todella oudolta, mutta oppilas ei voi tehdä muuta kuin seurata ohjeita. Sitten fiksataan jalustimet oikean pituisiksi, neuvotaan miten hevonen lähtee liikkeelle ja miten se pysähtyy, yleensä aikalailla epätarkoin ohjein. Onneksi joku yleensä taluttaa tässä vaiheessa, sillä sen lisäksi, että oppilas joutuu keskittymään ehkä luonnottomalta tuntuvaan ohjasotteeseen ja ohjien pituuteen, hänen on yritettävä pitää jalat jalustimessa, kädet alhaalla, takapuoli satulassa ja pysyttävä kyydissä kun hevonen hänen allaan lähtee kävelemään kamelikäyntiään eteenpäin. Hyvässä lykyssä hevonen vielä nykii ohjia kädestä mielenosoituksellisesti taikka kiemurtelee muuten vain ratsastajan alla. Plus ratsastajan tunnetila on lievästi sanottuna kohollaan. Tämä ehkä karrikoitu esimerkki, mutta tuskin on kaukana totuudesta, sitten kuitenkaan.

Mutta voisiko tämän kaiken tehdä erilailla? Voisiko ratsastustakin purkaa osiin niin, että tuo ensimmäinen kerta hevosen selässä olisikin vähän helpompi sekä ihmiselle että hevoselle? Ja jopa opettajalle, joka tätä koko oppimisprosessia pyörittää?

Itse olen sitä mieltä, että kaiken taidon voi purkaa osiin, aivan kaiken. Aina se ei ole helppoa, mutta kun siinä onnistuu, onnistuu pääsemään tuon taidon ytimeen ja näkemään asioita joita ei ole aikaisemmin huomannut. Vaatii luovuutta löytää ratkaisumalleja, joka palvelee kaikkia oppilaita ja ratsastus on sikäli haasteellinen, että yhtälöön lisätään vielä toinen (tai monta) elävä olento, jolla on myös oma tahtonsa ja tunnetilansa.

Jos nyt tässä lähtisin ideoimaan tuohon ensimmäiseen ratsastuskertaan liittyvien taitojen purkamista osiin, mieleeni nousee vaikka minkälaisia mietteitä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi sellainen yksityiskohta kuin ratsastajan ohjasote. Mitäpä jos ratsastajalle ensin, ennen hevosen selkään menemistä, opetettaisiin ns. ajo-ohjasote. Alla siitä kuva.

Miksi?

Jos annat aloittelijalla ohjat käteen, voin luvata, että yhdeksän kymmenestä ottaa ohjista kiinni tällä otteella. Se tuntuu vain niin paljon luonnollisemmalta kuin mikään muu ote. Ja sitä se onkin. Lisäksi siinä on vaikea jännittää ranteitaan. Suosittelen kaikille, niin aloittelijoille että kokeneemmille, tällä otteella ratsastamista. Se on opettavainen kokemus kenelle tahansa.

Seuraavaksi, edelleen ennen hevosen selkään nousemista, oppilas saisi mahdollisuuden harjoitella ajo-ohjasotteen lisäksi rentoja käsiä ja ranteita sekä elastisia kyynärpäitä. Sen voi tehdä helposti pareittain, niin että toinen leikkii hevosta ja toinen ratsastaa. Seistään naamat vastakkain, molemmilla ohjien toisesta päästä kiinni. ”Hevonen” liikuttelee ohjia edestakaisin ja sivusuunnassa ja ratsastajan tehtävänä on seurata tuota liikettä rentona, jännittämättä vastaan. Ohjan tulisi pysyä kokoajan yhtälailla jäntevänä oppilaiden välissä. Jos se kiristyy taikka löystyy, myötääminen on keskeytynyt jostakin syystä. Silloin oppilaat voivat yhdessä ja opettajan ohjauksella miettiä missä ovat ongelmakohdat. Saman harjoituksen voi tehdä silmät kiinni, se usein helpottaa tuota liikkeen seuraamista. Toinen vaihtoehto on tehdä tämä harjoitus niin, että ratsastaja makaa penkillä selällään, ohjat kädessä ja ”hevonen” seisoo hänen yläpuolellaan pidelleen ohjien toisesta päästä kiinni. Tämä on etenkin hyvä niille, jotka tahtovat jännittyä helposti. Selällään maaten, käsivarret rentoina ja kyynärpäät ”painavina” (mutta ote ohjasta kuitenkin napakkana) auttavat ratsastajaa löytämään rentouden, mutta myös sen tarvittavan jäntevyyden jonka avulla ohjat pysyvät kädessä kun ”hevonen” liikuttelee niitä. Lasten, tai miksei aikuistenkin, kanssa leikin voi viedä vielä pidemmälle ja pyytääkin parit seisomaan peräkkäin, ”hevonen” ”ratsastajan edessä. Ohjat pujotetaan ”hevosen” niskan yli, hartioiden edestä ja kainaloiden alta ratsastajan käteen ja sitten lähdetään harjoittelemaan ohjaamista ja tuntuman pitämistä tasaisena.

Seuraava askel olisikin sitten ratsastajan nouseminen hevosen selkään. En kuitenkaan vieläkään tässä vaiheessa ottaisi käyttöön oikeaa hevosta vaan sitä varten tehdyn puisen pukin/ satulatelineen, johon on viritetty satula. Ratsastus kun on niin paljon muutakin kuin käsien asentoa ja kyynärpäiden elastisuutta. Kun yhtälöön lisätään lisää osia kuten jalan asento, ylävartalon asento, keskivartalon voima, puhumattakaan sitten hevosesta joka reagoi tähän kaikkeen, ratsastaja ei ehdi miettiä käsiään juuri ollenkaan. Siksi näitä kaikkia asioita olisi hyvä harjoitella ensin erikseen ja sitten vasta yhdessä, mutta ilman hevosta. Kyseisellä pukilla/telineellä myös virheasentoja voisi harjoitella ihan rauhassa, se kun ei ole niistä moksiskaan. Opettaja voi tässä itse leikkiä hevosta, jotta pääsee näkemään miten ratsastaja osaa olla ohjien kanssa.

Joku voin nyt ihmetellä, miten tämän kaiken voi tehdä kahdeksan ratsastajan ryhmässä. Myönnän, että se vaatii tietynlaista suunnittelua, mutta mahdotonta se ei missään tapauksessa ole, ihan niin kuin ei ole mahdotonta opettaa ja pilkkoa taitoja osiin salibandyvalmennuksessa kahdenkymmenen hengen ryhmän kanssa. Taitava, luova opettaja osaa rakentaa opetuksensa niin, että jokainen oppilas saa tunnin aikana mahdollisimman monta toistoa, mutta sen lisäksi myös oikeaoppista ohjausta ja virheiden korjaamista. Toistojen tekeminen väärin ei hyödytä ketään, sillä silloin harjoitellaan vain taidon tekemistä väärin. Tässäkin tilanteessa ehkä yksi taikka kaksi oppilasta voivat harjoitella opettajansa kanssa tuolla pukilla, samalla kuin loppuryhmä harjoittelee pareittain ohjaamista tai muita tärkeitä taitoja. Vaihtoehtoja on yhtä monta kuin mihin mielikuvitus riittää.

Paritehtävät taikka ryhmätehtävät urheiluvalmennuksessa ovatkin tehokas tapa oppia. On hyvä myös joskus pysäyttää koko porukka ja kysyä oppilailta itseltään mitkä asiat ovat tärkeitä muistaa kun taitoa lähdetään tekemään. Salibandyssä helppo esimerkkikysymys on: millainen on hyvä syöttö? Oikeita vastauksia ovat esimerkiksi: napakka, maata pitkin, suoraan kaverin lapaan, ranteet rentoina. Kun muistan tämän kysyä aloittelevilta ja joskus myös kokeneemmiltakin pelaajilta ennen kuin varsinaista syöttämistä lähdetään harjoittelemaan, syöttöjen laatu kyseisessä harjoituksessa nousee aina räjähdysmäisesti. Kertaus on opintojen äiti ja tietoisuus tekniikasta lisää oppimista. Omaa suoritustaan kelaava ja analysoiva oppilas oppii korjaamaan omia virheitään, joskus jo ennen kuin hän ne tekee.

Yhtälailla ratsastuksenopetuksessa tulisi asioita jatkuvasti kerrata, ei vain opettajan toimesta, mutta myös oppilaita aktivoimalla. Kun oppilas itse osaa kertoa pääpiirteittään taidon peruskohdat ja saa ne sanoa myös ääneen, hän myös muistaa ja sisäistää ne paremmin. Lisäksi silloin hän ottaa vastuuta omasta oppimisestaan, helpottaen näin opettajan tehtävää. Tähän liittyy myös omien virheidensä tiedostaminen. Jo aivan aloittelija ja pieni lapsikin voi usein kertoa, mitä tapahtui kun asiat eivät mennetkään niin kuin Strömsössä. Tietty hienotunteisuus on kuitenkin opettajan kannalta näissä hetkissä suotavaa. Tarkoittaen siis sitä, että sen sijaan että kysyy suoraan ”Mitä teit äsken väärin?” voi kysyä: ”Mitä äsken unohtui?” tai ”Mitä olisit voinut tehdä enemmän/paremmin/erilailla?” tai jopa ”Huomasitko mitä äsken tapahtui? Hevonen teki X, osaatko sanoa mistä se johtui?” Oppimisilmapiirin pitäminen positiivisena ja hyväksyvänä on kaiken A ja O.

Kuulostaako hitaalta ja vaikealta? Tylsältäkin jopa? Moni oppilas varmasti haluaisikin vain lähteä ratsastamaan ja sitä kautta löytää taidot. Ja totta on myös se, että nimenomaan tekemisen kautta me viime kädessä opimme fyysisiä taitoja. Olen itse hyvin kinesteettinen tyyppi eli kun olen pääpiirteisesti saanut kuvan siitä mitä minun pitää tehdä, haluan lähteä taitoa kokeilemaan. Hyvässä valmennuksessa onkin tärkeä löytää se kultainen tasapaino tekemisen ja tietoisen oppimisen välillä. Haasteellista opettajalle tästä kaikesta tekee tietenkin se seikka, että ryhmässä olevilla oppilailla voi olla hyvinkin erilaisia tapoja oppia. Siksi onkin tärkeää, että opettaminen koostuu monenlaisista erilaisista harjoituksista, jotta jokainen löytää sieltä ne itselleen sopivat palat, joiden avulla hän taitoa oppii. Ja joskus se vaatii sen, että tehdään hetki oppilaan mielestä tylsääkin harjoitusta, jotta päästään suurempaan tavoitteeseen. Kun oppilas tiedostaa taustalla olevat näkymättömät tavoitteet, hänen motivaationsa monipuoliseen harjoitteluun lisääntyy. Esimerkiksi ylläolevien ohjasotteiden ja rentojen käsien harjoitteleminen johtaa loppupeleissä muiden taitojen kuten kääntämiseen, keventämiseen, laukkaamiseen tai vaikkapa esteiden hyppäämiseen harjoitteluun.

On ehkä turha tässä vaiheessa kertoa, että otan opettamisen ja valmentamisen hyvin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Tällä tarkoitan sitä, että jos oppilas ei opi, koen että on minun tehtäväni miettiä uudenlaista valmennusstrategiaa. Totta kai oppilaskin on vastuussa omasta oppimisestaan, mutta jos motivaatio on kohdallaan ja kehitystä ei tapahdu, valmentajana olen vastuussa.

”Mutta entä kun oppilas on toivoton tapaus?”

Tämän kysymyksen minulle esitti eräs valmennusseminaariini osallistunut kouluratsastusvalmentaja. ”Kun sellaisiakin on,” hän jatkoi.

Onko? Itse väittäisin, ettei toivottomia tapauksia olekaan, on vain haasteellisia tapauksia.

Jokainen voi oppia hyväksi ratsastajaksi, olipa sitten omasta mielestään taikka maailman mielestä lahjakas taikka ei. Ihan jokainen. Kaikista ei tule olympiaratsastajaa, mutta ei niin ole tarkoituskaan (ja ihan vaan sivuhuomautuksena, kaikki olympiaratsastajat eivät taidollisesti ole edes kovin ihmeellisiä). Kun oppilas ei opi, on aika opettajan katsoa peiliin ja miettiä peli uusiksi. Se, että oppilas ei opi, on merkki siitä, että joko oppilaan motivaatio taikka opettajan opetusmetodit eivät ole kohdallaan.

Oppiminen on rajatonta. Ja tämä pätee sekä opettajaan että oppilaaseen. Opin joka päivä jotakin oppilailtani. Ne ns. toivottomat tapaukset vasta mielenkiintoisia ovat, sillä he haastavat minut miettimään taidon purkamista osiin aivan uudella tasolla, he haastavat minut oppimaan lisää valmentamisesta. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle. Uusien työkalujen keksiminen on itsellenikin palkitsevaa, etenkin kun näkee, että niistä on apua oppilaalle. Jokainen oppilas on mahdollisuus minulle parantaa taitojani opettajana.

Koen, että ratsastuksenopetus on murroksessa. Tai ehkä tämä on vain oma toiveeni, mene ja tiedä. Ehkä vain minusta tuntuu siltä, koska koen, että itse elän jatkuvaa muutoksen ja luovuuden aikaa. Mikään ei ole niin palkitsevaa kuin se, että oppilaat pärjäävät. Kuten nyt viikonloppuna tuolla salibandymatsissa. Oli mahtavaa nähdä kuinka oma ja nuorten pelaajien työ kantoi hedelmää. Se kertoo minulle taas mikä toimii ja mitä voin yhä kehittää, mitä tulee omaan toimintaani. Ja mielenkiintoista kyllä, antoi minulle lisää ideoita myös ratsastusvalmennukseen!

Voisin puhua aiheesta loputtomiin, mutta annetaan olla tässä tämän kerran. Toivottavasti tästä heräsi itse kullekin ajatuksia sekä opettamisesta että oppimisesta. Jos olet opettaja itse, haastan sinut miettimään omaa opettamistasi ja niitä erilaisia taitoja, joita opetat päivittäin. Miten voisit purkaa taidon opetuksen osiin, jotta oppilaasi oppisivat tehokkaammin? Miten näitä osia voitaisiin harjoitella ja vahvistaa? Kykenetkö keksimään kolme uutta harjoitusta joiden avulla oppilaan tietoisuutta taidosta lisätään? Mitkä ovat ne ajattelua ja oppimista lisäävät kysymykset joita sinä voisit oppilailtasi kysyä?

PS: Ja mitä tulee tuohon ajo-ohjasotteeseen. Minä antaisin aloittelijoiden surutta ratsastaa sillä otteella niin pitkään kunnes he olisivat valmiita siirtymään ”oikeaan” ohjasotteeseen. Ja silloinkin siihen saatettaisiin siirtyä asteittain (esim. käynnissä ajo-ohjasote, ravissa ei jne). Tässäkään asiassa ei ole mitään tarkkoja sääntöjä miten ja milloin edetään, vaan jokaisen oppilaan kohdalla edetään hänelle oikeassa tahdissa.