Sisäinen lapsemme

Hevosilla on uskomaton kyky tuoda tunteet pintaan meissä ihmisissä. Jos emme ole frustraation partaalla, olemme onnesta mykkyrällä. Jos savu ei nouse korvistamme, sydämemme täyttyy rakkaudesta. Ehkäpä tämä hevosten kyky on juuri se seikka, joka meitä niin niissä kiehtoo; ne tuovat meidät katsomaan itseämme, etenkin niitä vaikeita asioita itsessämme, aina vain uudelleen. Samalla kun ilo, myötätunto ja kiitollisuus ovat yhtenään läsnä, niin ovat myös raivo, frustraatio ja pelko.

Pelko on eräs yleisimmistä tunnetiloista hevosmaailmassa. Uskon, että pelko on tuttu jokaiselle hevosihmiselle, niin kuin sen pitäisikin olla, sillä joskus joudumme hevosten kanssa tilanteisiin, jotka ovat vaarallisia. Silloin pelko on tarpeen, sillä se auttaa meitä tunnistamaan vaaratilanteet ja pitämään meidät turvassa.

Vaikka pelko on tärkeä ja hyödyllinen työkalu, se voi muuttaa muotoa ja varoittamisen sijaan ottaa vallan ihmisestä. Siksi kun huomaat, että pelko ei ole enää satunnainen matkustaja elämässäsi, vaan istuu etupenkillä sylissäsi ja yrittää jatkuvasti tarttua ohjauspyörään, on aika tutkailla sitä ja sen motiiveja tarkemmin.

Eräs asiakaani tuli elämääni jokin aika sitten, koska hän halusi ymmärtää ja oppia säätelemään ratsastuspelkoaan. Hän ratsasti ratsastuskoulussa ja vaikka pelko oli voimakkaimmillaan juuri ratsastustunneilla, sitä esiintyi myös muissakin hevosenkäsittelytilanteissa. Hän oli jo jonkin aikaa työstänyt pelkoaan ja jossain vaiheessa jopa kuvitellut peitonneensa sen, mutta kuultuaan eräästä tallilla tapahtuneesta ratsastusonnettomuudesta, pelko nosti päätään hänen sisällään jälleen kerran, entistä voimakkaampana.

Nostan aina hattua asiakkailleni jotka lähestyvät minua tämän aiheen tiimoilta. Vaatii paljon myöntää oma pelkonsa ja ottaa yhteyttä. Pelon myöntäminen on ensimmäinen tärkeä askel pelon käsittelemisessä. Pelkoa tulisi kuunnella tarkkaan ja miettiä mikä on sen viesti.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsimme tämän kyseisen asiakkaan kanssa  pelon juurille. Puhuimme paljon siitä, missä ja milloin pelko tulee mukaan kuvaan. Mikä saa aikaan pelkoreaktion kehossa? Mitkä asiat tuntuvat tallilla turvalliselta ja mitkä turvattomilta? Kuinka hän voi auttaa itseään kun pelko on läsnä?

Keskustelumme otti monia sivujuonteita. Keskustelimme kasvojen menettämisen pelosta, omien taitojen arvioimisesta ja siihen liittyvästä epävarmuuden tunteesta, yllättävien tilanteiden luomasta stressistä sekä neuroottisesta kaaoksen ennakoinnista, jolloin asiakaani tarkkailee valppaana ympäristöään etsien sieltä pienintäkin häiriötekijää, joka saattaisi aiheuttaa hevosessa ikävän reaktion.

”Tunnen itseni pieneksi tytöksi, kun pelkään”, asiakkaani kertoi. ”Se on ihan hullua. Olen niin kykenevä muilla elämäni osa-alueilla, mutta tallilla olen epävarma ja hukassa. En luota itseeni ollenkaan, etenkään nyt kun normiopettajani on lomalla.”

“Miten kauan pelko on ollut läsnä hevosharrastuksessasi?” minä kysyin.

”Hyvä kysymys”, asiakkaani vastasi miettiväisenä. ”Ehkä aina.”

Tunsin, että olimme lähellä jotakin tärkeää oivallusta, joten jatkoin kyselyä.

”Milloin aloitit ratsastuksen?” minä kysyin. ”Kerro siitä ajasta.”

Asiakkaani oli hetken hiljaa, sitten hän sanoi: ”Olin kahdeksan ja en saanut mitään ohjeistusta. Minut vain heitettiin ponin selkään ja tuupattiin muiden sekaan. Jos ponit eivät liikkuneet, opettaja jahtasi meitä raipalla. Olin todella arka ja herkkä lapsi ja pelkäsin kokoajan ihan kauheasti. Kaikki oli niin kaoottista ja enkä tiennyt miten toimia.”

Hän oli hetken hiljaa. ”Voi hyvänen aika”, hän puuskahti.

Tässä se oli – ratkaiseva hetki. Tämä oli se hetki, kun kerä lähti purkautumaan, kun Pandoran laatikko avautui ja meret jakautuivat.

”Olen kantanut tuota lapsuuden kokemusta mukanani siitä lähtien kun se tapahtui. Vuosia. Se on henkilöitynyt minuun. Kuinka en ole tuota tajunnut aikaisemmin? Ei ihme, että koen taantuvani tallilla pieneksi tytöksi. Minä OLEN se pieni tyttö.”

Tämä ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun oppilaani tai asiakkaani löytää avaimen tämän hetken ongelmiinsa lapsuuden hevoskokemuksista. Joskus ongelma ei edes varsinaisesti liity tunteisiin, vaan ihan konkreettiseen ratsastukselliseen asiaan. Tai niin me luulemme. Mieleeni on jäänyt elävästi eräs toinen oppilaani muutaman vuoden takaa, hänellä oli vaikeuksia saada hevosensa liikkeelle kentällä ratsastaessa.

“Hevonen liikkuu kuin melassissa. Tai pahempaa, se pysähtyy ja kasvattaa juuret. Voin pyytää kyllä hevosta eteenpäin pohkeella, mutten halua potkia kovaa ja lyödä sitä raipalla.” Oppilaani huokaisi. ”Tämä saa mut hulluuden partaalle. Jos haluan, että hevonen liikkuu, mun täytyy lähteä täältä kentältä pois. Jos esimerkiksi ratsastaisin tuossa viereiselle pellolla, hevonen menisi hienosti.” Hän osoitti viereistä peltoa.

Ja hän oli oikeassa. Kokeilimme kaikennäköistä, hänen istuntansa korjaamista, sisäisen voiman löytämistä, positiivista vahvistamista, varusteiden vaihtoa ja mitähän vielä. Kaikki ratkaisut toimivat jonkin aikaa, mutta lopulta hevonen tuntui aina sulkeutuvan itseensä ja juurtuvan keskelle kenttää. Pahinta tässä oli kuitenkin oppilaani kannalta se, että hevosella ei ollut näitä ongelmia toisten ratsastajien kanssa. Heidän kanssaan ruuna meni reippaasti ravit ja laukat, kuin vettä vain.

”Vika on minussa, mutten osaa korjata sitä”, oppilaani sanoi kyyneleet silmissä. Näin miten pettynyt ja häpeissään hän oli. Mikään ei tuntunut auttavan.

Kunnes kysyin oikean kysymyksen.

”Kerropa minulle siitä miten aloitit ratsastuksen. Minkälaista se oli?”

Oppilaani kertoi olleensa hyvin hiljainen ja ujo lapsi. Kun hän aloitti ratsastuksen kahdeksan vuotiaana, hän ei koskaan saanut poneja liikkumaan. Joten hän vietti suurimman osan ratsastustunnista keskellä kenttää, jossa opettaja joko sivuutti hänet kokonaan tai pilkkasi häntä kaikkien kuullen. Lisäksi opettaja usein ajoi ponin liikkeelle raipan avulla.

”Se oli kamalaa, tunsin epäonnistuneeni joka kerta.”

No huh. Muistuttaako tämä sinua jostain toisesta tilanteesta, tilanteesta joka on päällä nyt? Tässä sinä jälleen olet, keskellä kenttää, hevosen selässä joka on kasvattanut juuret.

On käsittämätöntä miten paljon lapsuuden kokemuksemme voivat vaikuttaa kokemuksiimme aikuisina. Lapsena olemme niin avoimia kaikelle, haavoittuvaisia ja herkkiä. Tässä tilassa meidän uskomuksemme muotoutuvat, meidän identiteettimme rakennetaan. Vielä käsittämättömämpää on todistaa kuinka hevoset näkevät meissä tämän trauman. Ja näkemisen lisäksi vielä tuovat meidätkin katsomaan sitä yhä uudelleen, aivan kuin ne yrittäisivät kaikin voimin auttaa meitä käsittelemään näitä kokemuksia, kerta kaikkiaan ja lopullisesti.

Olin itse lapsena touhukas poikatyttö. Herkkä sisältä, mutta ulkoapäin katsottuna päättäväinen ja voimakas, ja innokas näyttämään kaikille, kuinka taitava olin, asiassa kuin asiassa. Kun aloitin ratsastuksen, opettajani taisi tehdä minusta noin minuutissa johtopäätöksensä ja sain pienestä koostani huolimatta tunnille tallin suurimman suomenhevosen, kiltin, mutta erittäin laiskan Virin. Siellä minä sitten istuin, pieni pätemisentarpeinen pirpana kymmenvuotias, tämän ison eläimen selässä, valmiina tekemään opettajaani vaikutuksen. En osannut ratsastaa, mutta tiesin, että jos saisin tämän valtavan ruunan liikkeelle, saisin opettajani kehut osakseni. Ja niin sainkin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna se hetki sinetöi kohtaloni. Ratsastin sen tunnin jälkeen lukuisia muitakin laiskoja ja itsepäisiä otuksia sotaan lähtevän sotilaan raivolla. Ja joka kerta onnistuin siinä mitä pyydettiin, enemmän tai vähemmän. Viiden vuoden päästä olin ylpeä maineestani ratsastajana, joka sai hevosen kuin hevosen menemään, nuoresta iästään huolimatta. Olin opettajien kehujen siivittämänä oppinut potkimaan ja jopa lyömään hevosia tehokkaasti, laittamaan ne ruotuun niin kuin tosiratsastajan 80-luvun taitteessa kuului tehdä.

Kannamme kokemuksiamme ja traumojamme kehoissamme, soluissamme, läpi elämän, usein tiedostamatta niiden alkuperää tai syntyhistoriaa. Hiljaa ja salassa kulissien takana, ne rakentavat omaa identiteettiämme, synnyttävät uskomuksia sekä kasvattavat ajatus- ja toimintamalleja, joiden kanssa sitten aikuisena elämme – ja joskus myös painimme.

Mikä on sinun elämässäsi se tunne, jonka ääreen hevoset sinut yleensä tuovat? Osaatko sinä jäljittää tämän tunteen historiassasi sinne hetkeen, kun sen siemenet sinussa kylvettiin? Mitä tapahtuisi, jos kulkisit tiesi takaisin sen pienen hevostytön tai –pojan sydämen ytimeen ja siihen siemeneen, joka lähti lapsuudessa kasvamaan sisälläsi puuksi?
Minulla kesti pitkään tunnistaa tuo sinnikäs, miellyttämisenhaluinen lapsi sisälläni ja työstää itseni hänestä eroon. Aivan kuten asiakkaalleni oli lapsena tarjoiltu hopealautasella pelko, minulle tarjoiltiin rooli periksi antamattomana koviksena, jolle kukaan nelijalkainen ei perkele soikoon sanonut ei. Jos olet aina ollut se tyyppi, joka sanoo hevoselle kuin hevoselle sen viimeisen sanan, on kahlattava läpi valtava määrä raivoa, riittämättömyyden tunnetta ja egoa ennen kuin löytää neutraalin tilan, jossa voi hengittää ja aloittaa, jos ei nyt ihan alusta, niin ainakin uudelleen.

”Mitä muistamme lapsuudestamme, muistamme ikuisesti – pysyviä haamuja, leimattuja, painettuja, merkittyjä, ikuisesti läsnä.” – Cynthia Ozick (vapaasti suomennettuna)