OHJE: ”Jalat pitkäksi alas, kiinni hevosen kylkeen.”
Tämä alaraajoihin kohdistunut neuvo on kaksiosainen (pitkät jalat – kiinni kylkeen) Neuvoista kumpikin voi esiintyä itsekseen ja erillään toisesta. Alla kuva siitä, miten osa kohtaamistani oppilaista ovat mieltäneet tämän neuvon.
Kuten kuvasta näkyy, ratsastajan jalustimet ovat kohtuullisen pitkät ja jalka on alhaalla ja jokseenkin hevosen kyljissä kiinni. Tämä voi monen lukijankin silmään näyttää ihailtavalta ja toivottavalta tulokselta, sillä sitä näkee erittäin paljon etenkin kouluratsastuspiireissä, jossa ns. pitkää jalkaa tavoitellaan vuosia. Miksi siis koen, että se ei ole toivottava asento?
Seuraukset
Ennen kuin kerron, minkä itse koen oikeaksi jalan asennoksi, haluan selvittää mitä vääriä asentoja voi seurata pitkillä jalustimilla ratsastamisesta. Itse koen jalustimien oikean pituuden erääksi tärkeimmistä asioista, minkä ratsastaja voi oppia. Oikean jalustinpituuden avulla voidaan lähteä korjaamaan useita muita istuntavirheitä, joitakin hyvinkin helposti. Tässä kolme yleisintä pitkästä jalustimesta aiheutuvaa virhettä:
Liian pitkät jalustimet johtavat usein ns. tuoli-istuntaan, jossa ratsastajan jalka on liian edessä. Tällöin joudutaan helposti ns. vesihiihtotilanteeseen, jossa hevonen toimii vetoveneenä ratsastajan vesihiihdolle. Tämä saattaa johtaa siihen, että ratsastaja joutuu ottamaan kohtuuttomasti tukea ohjasta pysyäkseen kyydissä. Siitä esimerkki tässä vieressä. (kuva 2)
Pitkillä jalustimilla jalka saattaa lähteä helposti kääntymään ulospäin, joka vaikuttaa vuorostaan istuinluiden asentoon. Istuinluut ovat lantiossa alimpana ja voit tuntea ne istumalla kovalla penkillä ja laittamalla kätesi takapuolen alle. Jalka voi kääntyä ulospäin myös lyhyellä jalustimella. Silloin kantapää on myös usein työntynyt liian alas, korostaen näin ns. tuoli-istuntaa.
Pitkillä jalustimilla ratsastaja ei voi keventää oikealla tekniikalla, jossa paino on reisillä eikä jalustimella. Tämä korostaa ensimmäisessä kohdassa mainittua ns. vesihiihtoasentoa ravissa. Kevennys on pitkillä jalustimilla tehoton ja epätasapainoinen
Parhaimmillaan näitä virheitä ei kuitenkaan tule, ja ratsastajan linja (nilkan kehräsluu, lonkkanivel, hartianivel, pää) pysyy kutakuinkin oikeana riippumatta siitä minkä pituiset jalustimet ovat. Silloin saattaa näyttää siltä, että ratsastaja on oikeassa asennossa (kuten kuvassa 1), mutta reiden asento/kulma aiheuttaa sen, että reisi ja polvi irtoavat satulasta/hevosesta. Koska reidet eivät kykene tukemaan ratsastajaa, ratsastajan paino jakautuu liian pienelle alueelle. Lisäksi lonkan kulma (ylävartalon ja etureiden välinen kulma) on liian suuri/auki ja tämä vaikuttaa ratsastajan kykyyn myödätä hevosen liikkeitä oikein ja jatkossa myös koota hevosta istuntansa avulla.
Oikea asento
Alla on kuva ratsastajasta (kuva 3), jolla on oikean pituiset jalustimet. Lisäksi jalka on tasapainoisessa asennossa ja kantapää maansuuntainen. Asennon tasapainoisuuden voi tarkistaa kuvittelemalla hevosen taikuudella pois ratsastajan alta; putoaisiko ratsastaja silloin jaloilleen? Vertaa kuvan 2 ratsastajaan: putoaisiko hän jaloilleen vaiko takapuolelleen? Toinen käyttökelpoinen mielikuva on kuvitella ratsastajalle jalkaan sukset taikka rullaluistimet. Pysyisikö hän pystyssä?
Kuten kuvasta näkyy, ratsastajan reisi on n. 45 asteen kulmassa maahan nähden. Tässä asennossa reiden sisäpinta ja polvi ovat hevosen selässä ja kyljessä kiinni. Vertaa kuvia 1, 2, 3. Huomaatko miten kuvassa 3 ratsastajan reisi ikään kuin ”halaa” hevosta ja on litteän muotoinen, kun taas kahdessa ensimmäisessä kuvassa se on pyöreä? Sen huomaa parhaiten katsomalla ratsastushousujen saumaa; kun reisi on oikein, sauma on keskellä reittä eli sauman molemmin puolin on yhtä paljon ”lihaa”. Lisäksi polvi osoittaa eteenpäin ja ratsastajan polvitaive tulosuuntaan, ei hevoseen.
Oikeassa asennossa ratsastajan paino on jakautunut istuinluille ja häpyluulle sekä kaikelle siinä välissä, mutta myös reidelle. Näin voi tapahtua vain, jos reisi pääsee ”halaamaan” kuten kuvassa 3. Tämä ”halaaminen” on tärkeä pointti hevosen hyvinvoinnin kannalta, sillä hevosen on helpompi ja terveellisempi kantaa ratsastajaa, joka osaa jakaa painonsa tasaisesti suurelle alueelle sen sijaan, että istuu kiikkerästi teelautasen kokoisella alueella sen selkärangan päällä. Lisäksi ratsastaja on itsekin tasapainoisempi ja ”mukana” hevosen liikkeissä. Jos kuvittelet hevosen hyppäävän yllättäen sivulle säikähdyksestä, kumpi ratsastaja on mielestäsi tukevammin sen selässä; se, jolla on reisi kiinni hevosessa vai se, jolla ei ole? Hevosen liikkeiden, etenkin äkkinäisten liikkeiden, myötäämisessä on kyse paljosta muustakin kuin jalkojen asennosta, mutta jalkojen oikeaoppinen asento ja korrektit kulmat polvi ja lonkkanivelessä helpottavat myötäämistä huomattavasti ja antaa hyvän perustan hevosen liikkeiden omaksumiselle.
Mutta eikö ratsastuksessa ollutkaan tärkeää saada jalka mahdollisimman pitkäksi alas? Miksi opettajat neuvovat näin, jos se ei pidä paikkaansa?
Kuvittele, että kuvien ratsastajalta on amputoitu molemmat jalat polvesta alaspäin. Nyt kuvittele, että samaisen jalkapuolen ratsastajan tulisi pysyä hevosen selässä vain reisiensä varassa. Kuulostaa ehkä mahdottomalta, mutta sitä se ei ole, sillä juuri reisi on se, millä me ratsastamme oikeaoppisesti, ei suinkaan alapohje. Kun puhumme ns. pitkästä jalasta, tarkoitamme sillä juuri reittä, joka halaa hevosta allamme, polven työntyessä eteen ja alaspäin kuin tavoitellen hevosen ryntäitä (katso nuolta kuvassa 6 tämän artikkelin lopussa). Tunne voi olla niin voimakas, että se tapahtuu lonkkanivelestä saakka (kuvittele, että lonkkasi irtoaa lonkkamaljasta). Samanaikaisesti on tärkeä kuitenkin pitää istuinluunsa tiiviisti satulassa.
Kuten kuvasta näkyy, ratsastajan alapohje on oikeaoppisessa istunnassa irti hevosen kyljestä. Jos hyvin lyhyt ihminen ratsastaa massiivisella hevosella, saattaa tuo alapohje kaikesta huolimatta olla myös hevosen kyljessä kiinni. Myös monet opettajat kannustavat oppilaitaan puristamaan hevosta pohkeilla jatkuvasti. Haluan tässä nyt kertoa miksi tämä ei omasta mielestäni ole oikein.
Kun ratsastaja puristaa hevosta alapohkeellaan jatkuvasti, tai jaksoittainkin, tapahtuu kaksi asiaa:
1. Ratsastajan polvi nousee väkisin ylöspäin tai kääntyy ulospäin (tai molemmat). Tästä aiheutuu se, että reisi ei enää olekaan oikealla paikallaan. Ratsastajan paino jakautuu jälleen kerran pienemmälle alueelle ja hänen painopisteensä siirtyy taaksepäin jolloin ratsastaja kompensoi nojaamalla eteenpäin. Josta taasen saattaa seurata lisää asioita, kuten se, että ratsastaja puristaa entistä enemmän alapohkeellaan taikka tukeutuu ohjiin. Ketjureaktio on siis valmis.
Hevonen kokee pohkeen kyljessään epämiellyttävänä, epämääräisenä ja lopulta yhdentekevänä. Hevosten koulutuksessa käytetään yleisimmin negatiivista vahvistamista, mikä tarkoittaa siis sitä, että asioita pyydetään paineen avulla (esim. pohje) ja kun hevonen reagoi paineeseen tekemällä ihmisen toivoman asian (liikkuu eteenpäin), paine poistuu. Paineen poistuminen tekee käyttäytymisestä hevoselle kannattavaa ja paineen poiston oikeaoppisen ajoittamisen avulla se oppii, että pohkeesta kannattaa liikkua eteenpäin. Paitsi jos paine ei poistukaan. Silloin hevonen, vaikka se olisi jo aikaisemmin oppinut pohkeen merkityksen, saattaa turhautua ja olla ymmällään. Mitä siltä halutaan? Miten se voi tietää, mitä pohje tarkoittaa, jos pohje ei koskaan irtoa kun se liikkuu eteenpäin? Pahimmassa tapauksessa pohje irtoaa juuri kun se hidastaa, jolloin hevonen yhdistää hidastamisen pohkeeseen. Tai, jos pohje tuntuu jatkuvana, epämääräisenä paineena sen kyljissä, se ei pian enää kiinnitä siihen mitään huomiota. Silloin ihminen tarvitsee järeämpiä apuja, saadakseen ”laiskan” hevosen liikkeelle, vaikka tosiasiassa hevonen on vain ymmällään.
Ratsastaja ei siis tarvitse pohjettaan pysyäkseen selässä. Kun ratsastaja pyrkii pitämään pohkeensa irti hevosen kyljestä, pohjetta voi käyttää oikeaoppisesti merkinantoon sen sijaan, että sen avulla pidetään omaa tasapainoa yllä taikka sekoitetaan hevosen ja ihmisen kommunikaatiota. Koska reisi on se jalan osa, jolla ratsastaja pysyy selässä sekä säätelee painoaan ja voimaansa ratsastustilanteessa, alapohjetta voidaan ajatella ”bonuksena”, joka tulee käyttöön silloin ja vain silloin, kun sitä tarvitaan. Tämä pätee kaikissa askellajeissa, myös kevyessä ravissa, jossa ratsastaja ei suinkaan tukeudu jalustimeen noustessaan ylös, vaan tekee sen reiden varassa. Mitä vähemmän voit käyttää pohjettasi, sen paremmin hevonen sen kuulee silloin kun sitä käytät. Tämä helpottaa ratsastusta, etenkin jos tavoitteena on opettaa hevoselle aina vain haasteellisempia liikkeitä kuten väistöjä ja piruetteja.
Mutta eikö ole väärin puristaa polvella?
Kyllä, ehdottomasti. Polvi halaa hevosta, mutta se ei purista. Kuten aikaisemminkin mainitsin, polvi ikään kuin ”työntyy” alas ja eteenpäin (45 asteen kulmassa, kts. Kuva 6 artikkelin lopussa), se ei suinkaan purista sisäänpäin. Todellisuus on kuitenkin se, että aluksi ratsastaja saattaakin puristaa polvella liikaa, etsiessään tuota oikeaa asentoa. Ajan kanssa tämäkin virhe korjaantuu. Alla vasemmalla kuva reidestä, joka halaa hevosta, mutta ei purista. Vertailun vuoksi olen laittanut viereen uudelleen kuvan, jossa polvi on irronnut, eikä reisi halaa hevosta koko matkalta. Siinä myös alapohje on lähempänä hevosen kylkeä.
Jos olet ratsastanut liian pitkillä jalustimilla jo jonkin aikaa, voi tuntua oudolta tai jopa mahdottomalta lyhentää jalustinpituutta. Joskus, ensimmäisellä ratsastustunnilla uuden oppilaan kanssa, saatan lyhentää oppilaan jalustimia jopa kolme reikää kertaheitolla (kuvassa 1 jalustimet ovat kolme reikää pidemmät kuin kuvassa 3). Tiedän, että tämä on vaikea paikka kenelle tahansa, sillä kestää hetken, ennen kuin aivomme kykenevät hyväksymään uuden asennon. Ratsastaja saattaa kokea, että hänellä on ”polvet suussa” tai hän ”könöttää eteenpäin”. Siksi on hyvä pyytää vaikka kaveria avuksi valokuvaamaan/videoimaan omaa ratsastustaan, jotta voi sitten jälkeenpäin katsoa miltä se todellisuudessa näytti. Emme voi tässä asiassa luottaa aivoihimme. Jos olet esimerkiksi vuosikausia nojannut satulassa taaksepäin ja kuvitellut olevasi suorassa, suorana sinusta tuntuu silloin siltä kuin nojaisit eteenpäin, kunnes aivosi ja kehosi tottuvat tuohon uuteen asentoon ja ovat samalla aaltopituudella.
Tässä lopuksi vielä kuva, jossa ratsastajalla on oikeanpituinen jalustin. Kuvassa oleva nuoli näyttää mihin suuntaan ratsastaja ajattelee työntävänsä polveaan, jotta hänen jalkansa voisi olla mahdollisimman ”pitkä”. Kuvassa näkyy myös reiden ja ylävartalon kulma, joka on biomekaanisesti tärkeä, kun myödätään hevosen liikkeitä. Mutta siitä ehkä enemmän jossakin toisessa artikkelissa.