(muokattu Tunne Hevosessa 6/2011 julkaistusta artikkelista)
Muutama vuosi sitten, asuessamme vielä Sveitsissä, olimme pyöräilemässä perheeni kanssa viikonloppuna. Ajaessamme metsän läpi pyörillämme, huomasimme säpinää läheisellä hevostallilla ja lähdimme tutkimaan asiaa vähän lähemmin. Kävi ilmi, että kyseessä oli kansalliset esteratsastuskilpailut. Päätimme jäädä seuraamaan kisoja hetkeksi. Vaikka poikani on elänyt jo vauvasta lähtien hevosten parissa, esteratsastus oli hänelle suhteellisen tuntematon laji.
Parkkeerasimme pyörämme verryttelyalueen kylkeen ja nousimme katsomoon. Seuraava luokka oli juuri alkamassa ja ensimmäinen ratsukko verrytteli jo radalla. Hevonen vaikutti jokseenkin hermostuneelta ja ratsastajan ohjastuntuma oli voimakas, kun hän haki kontrollia eläimestä. Kellon soidessa hevonen kiihdytti hieman, mutta ratsastaja ohjasi sen päättäväisesti ensimmäiselle esteelle.
Huolimatta kovasta vauhdista hevonen selvitti ensimmäiset viisi estettä puhtaasti. Mutta kuudes este oli sille liikaa. Hevosen väistäessä vasemmalle ratsastaja horjahti ensin satulassa, mutta löydettyään tasapainonsa oli heti tilanteen tasalla. Hän tempaisi ohjat yhteen käteen ja löi hevosta raipalla kovaa satulan taakse kaksi kertaa. Poikani, joka istui isänsä hartioilla nähdäkseen paremmin, vetäisi henkeä ja kääntyi minun puoleeni.
”Äiti, miksi tuo mies löi sen hevosta?”
Katsoin poikani huolestunutta ilmettä ja mietin mitä vastaisin. Miksi ratsastaja löi hevosta? Koska hän oli vihainen? Koska hän halusi voittaa? Koska hevonen ei tehnyt niin kuin hän halusi? Koska hän ajatteli, että rankaisemalla hevosta hän saisi sen tottelemaan? Koska lyömällä hevosta hän osoitti siellä olevansa ”pomo”? Koska hän ei osannut kontrolloida omia tunteitaan? Koska hän luuli, että tämä oli se oikea tapa kouluttaa hevosta?
Miten voisin selittää tämän kaiken seitsenvuotiaalle?
”Koska hevonen ei hypännyt estettä,” vastasin.
Poikani kääntyi katsomaan ratsukkoa, joka nyt jo lähestyi seuraavaa estettä, selvitettyään edellisen kunnialla. Hevonen oli selkeästi kuumenemassa eikä suussa oleva kuolain sitä kauheasti enää pidätellyt; se viskoi päätään, yrittäen vapautua ratsastajan otteesta. Tunsin joka soluni jännittyvän katsellessani sen menoa.
Kun hevonen kieltäytyi seuraavan kerran, tiesin jo mitä oli tulossa. Raipan viuhuessa toistamiseen, poikani silmät levisivät lautasen kokoiseksi.
”Taas se mies löi tuota hevosta,” hän totesi. ”Kun hevonen ei taaskaan hypännyt.”
Otin poikaani kädestä. Mieheni heitti katseen minun suuntaani kulmiensa alta. Katse sanoi sen, mitä itsekin ajattelin: että meidän pitikin pysähtyä katsomaan tätä kilpailua.
”Tekikö se mies sinusta oikein, kun se löi hevostaan?” kysyin pojaltani.
Poikani pudisti päätään kiivaasti, seitsenvuotiaan vimmalla.
”Ei tietenkään! On väärin lyödä ketään!”
Näinhän meidän perheessä oli opetettu; eläimiä ja ihmisiä tuli kunnioittaa yhtälailla. Jäimme katsomaan kilpailuja vielä hetkeksi ja onneksi näimme myös väkivallattomia suorituksia. Muistan kuitenkin miettineeni pitkään tuon iltapäivän tapahtumia. Tuomitsen ehdottomasti hevosen lyömisen ja pakottamisen, mutta minun on vaikea tuomita ratsastajia, jotka sitä tekevät. Olenhan itsekin syyllistynyt samaan. Muistan esimerkiksi kuinka jo teininä sain kyseenalaisen kunnian ratsastaa ratsastuskoulun pukkikonetta, joka oli siihen mennessä onnistunut heittämään selästään kaikki tallin parhaimmatkin tuntiratsastajat. Heti alkukäynnistä lähtien odotin pelonsekaisin tuntein pukkisarjaa, jonka tiesin olevan vääjäämättä tulossa. Kun se sitten vihdoin tuli, kuulin korvissani ratsastuksenopettajan huudon, kun hän tajusi, että olin selvinnyt parista ensimmäisestä pukista putoamatta.
”Anna mennä, lyö sitä! Näytä sille kuka on pomo!”
Ja minähän näytin. Ratsastin kuin rodeossa kentän halki, toinen käsi ohjissa repien hevosen päätä ylös, toinen pidelleen pitkää kouluraippaa, jolla ruoskin ratsuani niin paljon kuin kädestä lähti. Noin kahdeksan pukin jälkeen hevonen vihdoin lopetti ja pysähtyi maneesin nurkkaan vapisemaan.
Ratsastuksenopettaja oli riemuissaan. Vihdoinkin hän oli löytänyt jonkun, joka kykeni näyttämään tälle hevoselle missä kaappi seisoi. Osakkeen sekä opettajan että tallin muiden ratsastajien silmissä kohosivat taivaisiin. Olinhan kyennyt siihen mihin muut tuntilaiset eivät olleet kyenneet. Olin ylpeä saavutuksestani ja tunsin itseni vahvaksi ja itsevarmaksi.
Ratsastin tuolla samaisella pukkikoneella vielä useita kertoja tämän jälkeen ja joka kerralla, kun näytin sille kaapin paikan, itseluottamukseni omiin kykyyni kasvoi. Halusin olla se tyyppi, joka pystyi ratsastamaan millä tahansa hevosella, sillä vaikeimmallakin. Halusin olla ratsastuksenopettajan suosikki, kaikkien kadehtima huimapää.
Vaikeiden hevosten ratsastus sopi luonteelleni ja olinkin aina ollut se ratsastaja jolle annettiin se ”temppuileva” ratsu. Jo alkeiskurssilla kymmenen vuoden ikäisenä osani oli taistella tallin itsepäisimmän suomenhevosen kanssa, koska uskalsin käskettäessä potkia ja lyödä isoa eläintä jo silloin, vain kymmenen vuotiaana.
Väkivaltainen ratsastuskulttuuri opitaan usein jo lapsena ratsastuskoulussa ja niin kävi minullekin. En osaa sanoa kuinka usein näin lapsena ja nuorena ihailemani ratsastuksenopettajan, valmentajan tai kilpailijan pieksemässä ja potkimassa hevosia, mutta se tapahtui tarpeeksi usein tehdäkseni minuun lähtemättömän vaikutuksen. Mitä aikuiset edellä, sitä lapset perässä.
Hevosten käskeminen ruokki sopivasti kilpailumentaliteettiani ja antoi minulle kaipaamaani voiman tunnetta. Kun minua ohjattiin ”näyttämään hevoselle kuka on pomo”, tein työtä käskettyä. Jos kyseenalaistin tätä totuutta missään vaiheessa, nuo ajatukset hävisivät nopeasti huomatessani menetelmän toimivuuden. Hevonen on nöyrä eläin, se harvemmin tappelee vastaan, kun sitä uhkaillaan.
Kerran näin ratsastuksenopettajani hakkaavan hoitohevostani maneesissa niin kovaa, että hevosraukka yritti kiivetä seinää pitkin pakoon. Silloin tuntui pahalta ja muistan ajatelleen, että tämä on jo liikaa. Mutta en uskaltanut sanoa mitään, ainakaan kyseiselle opettajalle. Olihan hän arvostettu opettaja ja ratsastaja, ihminen, joka oli minuakin opettanut vuosikausia ja jonka kilpahevosta hoidin päivittäin. Muitakin yksittäisiä tapauksia muistan yksityiskohtaisesti edelleen ja uskon, että ne ovat jääneet muistiini nimenomaan traumaattisina kokemuksina.
Miten tämä kaikki on sitten mahdollista?
Jos ihminen potkii ja lyö esimerkiksi kissaa taikka koiraa, asiaan puututaan välittömästi ja tapausta kutsutaan eläinrääkkäykseksi. Mutta hevonen, iso ja kaiken kestävä eläin, on erilaisessa asemassa. Saaliseläimen DNA pitää huolen siitä, että hevonen peittelee kipua mahdollisimman pitkään, jopa loputtomiin. Se tekee siitä helpon kohteen ihmisen raivolle. Hevosen kipu on aina äänetöntä kipua; hevonen ei osaa ulista tai huutaa ääneen tullessaan lyödyksi. Lisäksi pakkokeinot ovat historiallisesti osa hevoskulttuuria, ne nähdään yhtenä koulutukseen kuuluvana normaalina osa-alueena. Kun hevonen ei tottele, sitä saa rankaista joko lyömällä tai potkimalla tai sille voidaan laittaa erilaisia apuohjia, joiden avulla se saadaan alistumaan. Väkivalta ja hevosten pakottaminen on niin yleisesti hyväksyttyä, että monet hevosihmiset eivät edes tiedosta tekojensa olevan väkivaltaa.
Eläinsuojeluasetuksessa sanotaan, että: ”Eläintä ei saa vahingoittaa tai käsitellä väkivaltaisesti. Eläimen potkiminen sekä lyöminen kuritus-, koulutus- tai muussa sellaisessa tarkoituksessa eläintä vahingoittavalla välineellä on kielletty.” SRL:n esteratsastussäännöissä taasen todetaan, että: ”Hevosta ei koskaan saa lyödä raipalla yli kolmea kertaa peräkkäin samassa tilanteessa.”
Estesäännöt näyttäisivät olevan ristiriidassa Eläinsuojeluasetuksen kanssa. Lisäksi ne ovat ristiriidassa myös kilpailusääntöjen yleisen osan kanssa, jossa sanotaan, että ”hevosen sopimatonta kohtelua on tahallinen kivun aiheuttaminen, epäasiallinen väkivallan käyttö…”
Tietenkin se, mikä on asiallisen ja epäasiallisen väkivallan ero on kaikkea muuta kuin selkeä. Olettaisin kuitenkin, että asiallisella väkivallalla tarkoitetaan aikaisemmin mainitsemaani oikeutettua väkivaltaa. Toisin sanoen, jos hevonen ei suostu tottelemaan ihmistä, se ikään kuin ”ansaitsee” tulla rangaistuksi. Itsekin uskoin tuohon teoriaan taannoin. Tai totuuden nimissä en voi edes väittää uskoneeni siihen, sillä en uhrannut sille ajatustakaan. Hevosen huono kohtelu oli minulle vain ja ainoastaan looginen refleksi, opittu reaktio tottelemattomuuteen, eikä suinkaan tilanteeseen liittyvä tietoinen valinta.
Muutama vuosi sitten olin vierailulla Yhdysvalloissa ja sain kutsun erään olympialaisissakin kilpailleen, nyt jo edesmenneen, kouluvalmentajan luokse esittelemään kuolaimettomia suitsia ja niiden toimivuutta kouluratsastuksessa. Kyseinen valmentaja kuului maansa kouluratsastuskomiteaan ja halusi lisätietoa kyseisistä suitsista, ennen kuin osallistuisi sääntömuutoksia koskevaan kokoukseen.
Tunsin tämän valmentajan jo vuosien takaa, siltä ajalta, kun vielä itsekin treenasin ”tosissani”, joten hänen ehdottaessaan, että ratsastaisin hänen hevosiaan näillä suitsilla, tunsin vanhan pätemisentarpeeni nostavan päätään. Halusin päästä näyttämään taitoni legendaarisen valmentajan ohjauksessa ja kuulla, mitä hänellä olisi minulle annettavaa. Pääsisin hänen silmiensä alla ratsastamaan useita eri koulutusasteella olevia hevosia nuorista, vasta kouluratsastusuraansa aloittelevista hevosista GP-tasolle koulutettuun konkariin saakka.
Kokemus oli mielenkiintoinen ja avartava etenkin koska ratsastin nämä kaikki hevoset kuolaimettomilla suitsilla. Pari päivää kestäneen sessiomme päätteeksi olin uupunut, mutta tyytyväinen omaan suoritukseeni. Valmentaja oli vaatinut minulta paljon, mutta ihan kaikkiin vaatimuksiin en kuitenkaan ollut suostunut. Vaikka raippa oli ollut kädessäni koko ratsastuksen ajan, en ollut käyttänyt sitä rangaistusmielessä – en edes silloin, kun valmentaja oli sitä suoraan pyytänyt ja lopulta erään nuoren hevosen kohdalla vaatinut.
Kun tallin pihalla vaihdoimme viimeiset kommentit, silloin jo yli 70-vuotias valmentaja tarttui käteeni ja katsoi silmiini.
”Olet lahjakas ratsastaja,” hän sanoi päätään pudistellen. ”Sinussa on vain yksi vika, joka estää sinua tulemasta vielä paremmaksi: Olet hevosille aivan liian kiltti.”
Vaikka huomautus oli tarkoitettu kritiikiksi, hymyilin laveasti ja kiitin valmentajaa eräästä ratsastusurani suurimmista kohteliaisuuksista.
Väkivallan ei tulisi koskaan olla vastaus ongelmiimme, vaan meidän tulisi pyrkiä löytämään ratkaisut toisaalta. Minulla meni vuosia löytää tämä totuus uudelleen, mutta on selvää, että minun piti kulkea tieni juuri tällaisena, että voisin olla tässä hetkessä kertomassa tarinaani. Näen nyt, jälkiviisaana, että hevosen lyömiseen ja pakottamiseen on monia eri syitä. Tiedon puute, pelko, kilpaurheilun vaatimukset, menestyksen hakeminen, helppojen ja nopeiden tuloksien saavuttaminen, auktoriteetteihin uskominen sekä yksinkertaisesti perimätietona saadut väärät käyttäytymismallit kaikki selittävät omalta osaltaan sitä, miksi ihminen sortuu käyttämään pakkokeinoja hevosten kanssa.
Omalla kohdallani kaikkien näiden syiden taustalla lymyili kuitenkin jotakin muuta, jotakin paljon syvempää ja suurempaa, ja uskon näin olevan monen muunkin ihmisen kohdalla. Hevosilla on uskomaton kyky tuoda meidät saman asian kynnykselle yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes olemme valmiita kohtaamaan sen pimeimmän puolen itsestämme. Itselleni tämä kiteytyi omien egoani ruokkivien motiivien tunnistamiseen sekä sisälläni piilottelevan riittämättömyyden tunteen myöntämiseen. Oli helpompaa syyttää ja rankaista hevosta, kuin katsoa peiliin ja nähdä totuus. Katsoin sinne kuitenkin lopulta ja vaikka se olikin eräs elämäni vaikeimmista teoista, se oli myös yksi palkitsevimmista.
Paljon on asioita, joita kadun, mutta uskon hevosten antaneen ne minulle anteeksi, nyt kun olen kyennyt antamaan itselleni anteeksi. Tiedän, että meitä on muitakin, jotka uskovat hevosen väkivallattomaan kohteluun ja tämä ryhmä kasvaa kokoajan. Osa heistä on ehkä kokenut myös kolikon kääntöpuolen, kuten minä, mutta niitäkin onneksi on, jotka ovat alusta saakka oppineet kohtelemaan hevosia oikein.
Toiveikkaana suuntaan katseeni tulevaisuuteen, sillä uskon ja toivon, että hevosten käsittely on jo muuttunut ja tulee jatkossa muuttumaan yhä parempaan suuntaan, ei vain kilpailuissa mutta myös kotiareenoilla. Kokemuksesta tiedän, että tämä muutos ei ole keneltäkään pois, vaan loppupeleissä siitä hyötyvät kaikki asianosaiset, sekä ihmiset että hevoset.
Comments