(julkaistu Tunne Hevonen-lehdessä nro4/2012)
Seison mäellä ja katson alas pellolle, jossa hevoset syövät päät alhaalla ruohoa. Pääskyset lentävät korkealla sinisellä taivaalla ja pieni tuulenvire ihollani auttaa pitämään paarmat loitolla. Imen itseeni ympärilläni levittyvän vihreyden ja kesän huumaavan heinän tuoksun; tämän kaiken minä muistan jo lapsuudestani. Haluan muistaa sen myös tulevaisuudessani; tulevaisuudessa toisessa maassa.
Tarkkailen hevosia, jotka ovat lähteneet liikkeelle ja kävelevät nyt peräkkäin polkua pitkin laitumen toiselle puolelle. Vaikka olenkin sadan metrin päässä, tunnen hevoseni läheisyyden; yhteytemme on näkymätön, mutta vahva. Ruuna jatkaa polulla eteenpäin, mutta tammani Little Love pysähtyy ja kääntyy hetkeksi katsomaan minua. Sekin tuntee yhteisen läsnäolomme. Tunnen tutun puristuksen rinnassani. Tiedän, että lähtemiseen liittyy aina luopumista ja niin tälläkin kertaa. Kuinka voinkaan jättää tämän kauniin olennon taakseni, kun tulee aika lähteä?
Hevosihmisenä olen oppinut hevosista luopumisen jo lapsena. Muistan kuinka ratsastuskoulunpitäjä vei varoituksetta eräänä päivänä kaverini hoitoponin teuraaksi. Jälkeenpäin hän sanoi, että näin oli helpompi.
”Jos te lapset olisitte tienneet etukäteen, että Kamu lähtee, olisitte surreet kahta kauheammin.”
Olin vihainen, koska uskoin, että hän oli väärässä. Nyt meistä kukaan ei ollut saanut sanoa hyvästejä ja se tuntui pahemmalta kuin mikään muu. Jälkeenpäin, aikuisena, tajusin, että mies oli suojellut itseään. Ei hänkään olisi kestänyt katsella itkeviä lapsia viikkotolkulla etukäteen. Poni oli ollut hänellekin rakas.
Päätös lopettaa eläimen elämä ei ole helppo päätös kenellekään. Itse jouduin sen eteen vasta vuosia myöhemmin kun vikellyshevosellamme Socksilla oli syöpä. Kun olimme tuloksetta tehneet kaikkemme hevosen pelastamiseksi, jouduimme vihdoin myöntämään, että loppu oli lähellä. Suru oli painavana rinnassani kun Socksin omistaja otti minua kädestä ja sanoi:
”Omistan Socksin vain paperilla, sillä sinä olet Sockille se tärkein ihminen maailmassa. Socks kertoo sinulle kun se on valmis lähtemään.”
En halunnut tätä vastuuta, mutta tiesin, että Socksin omistaja oli oikeassa – vastuu oli minun. Olin surusta sekaisin, mutta myös huolissani, että en osaisi tehdä päätöstä oikeaan aikaan. Mistä tietäisin, että Socks on valmis? En halunnut, että se kärsisi, mutta irtipäästäminenkin oli mahdoton ajatus. Itsekkäästi toivoin, että voisin pitää hevosen hengissä vielä yhden päivän ja sitten vielä toisenkin.
Lopulta, kun tein päätöksen, se tuntui helpolta. Se oli eräänlaista syvää tietämistä, jonka ymmärrän nyt jälkeenpäin olleen Socksin sanaton viesti minulle. Kun klinikalla Socks makasi lattialla pää sylissäni, kyyneleeni tippuivat naamaltani sen turvan päälle. Valtava tyhjyys rinnassani saatoin hevosystäväni toiseen maailmaan. Ainoa lohdutus oli ajatus siitä, että Socksin kärsimykset olivat ohitse.
Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitelin rakasta koiraani samassa tilanteessa, eläinlääkärin ystävälliset sanat lohduttivat:
”Tiedän, että surusi on valtava, mutta olet valinnut oikein eläinystäväsi kannalta. Olet tänään tehnyt rakkauden teon.”
Hevosista luovutaan myös vähemmän dramaattisissa olosuhteissa. Kuinka monta hevosta tälläkin viikolla myydän ja ostetaan maailmassa? Ihmiset harvemmin myyvät esimerkiksi koiriaan tai kissojaan, mutta koska hevonen mielletään usein enemmän urheiluvälineenä kuin lemmikkinä, sillä voi elämänsä aikana olla useitakin omistajia.
Ensimmäinen hevonen, jonka itse myin, oli Caneel. Caneel tuli elämääni USAssa siirtyessäni uuteen vikellysseuraan valmentamaan. Kun ensimmäisen kerran kohtasimme, se laukkasi kentällä pää pystyssä vastustellen sivuohjia ja riuhtoen liinan päässä. Vaikka vikellys voimakastahtoisella tammalla yleensä sujuikin, mieltäni vaivasi hevosen henkinen hyvinvointi. Kun eräässä MM-karsintakilpailussa jouduimme turvautumaan hormoonilääkitykseen pitääksemme kiimaisen Caneelin järjissään, ajatus hevosen myymisestä vahvistui mielessäni. Uskoin, että tamma olisi onnellisempi jossakin muualla kuin vikellysareenalla.
Aluksi Caneelin omistaja vastusti hevosen myymistä, koska hän tiesi sen taustat. Hevonen oli ennen vikellysuraansa ollut kenttäratsastushevosena, jossa se oli vedätetty aivan loppuun saakka sekä henkisesti, että ruumiillisesti. Toivuttuaan yli vuoden kasvattajansa luona, se oli päätynyt vikellysseuraan. Ymmärsin omistajan huolen; Caneelilla oli muistoja myös entisestä elämästään ja ratsastuskin saattoi lähteä väärille raiteille jos hevosta pakotettiin kilpailutilanteisiin. Lupasin etsiä Caneelille oikean omistajan.
Asia vaivasti minua loputtomasti. Mistä löytäisin Caneelille sopivan kodin? Laitoin ilmoituksen lehteen, mutta kaikki ostajaehdokkaat jotka kävivät tammaa katsomassa tuntuivat vääriltä. Ymmärsin, että Caneelin omistajan lisäksi minulla itsellänikin oli vaikeuksia luopua hevosesta. Tiesin kuitekin, että Caneelin pitäminen oli mahdotonta. Kilpamaailma on sikäli raadollinen, että kun tavoitteet on asetettu korkealle, hevonen on lähestulkoon välineen asemassa. Tavoittelimme MM-kisapaikkaa ja sen myötä MM-mitalia, meillä ei yksinkertaisesti ollut varaa pitää hevosta joka ei soveltunut vikellykseen. Vakuutin itselleni, että oli Caneelin kannalta parempi, että se siirtyisi muihin tehtäviin, mutta tosiasiassa ajattelin myös joukkueeni parasta.
Lopulta ratkaisu löytyi lähempää kuin olin uskonutkaan. Kouluvalmentajani uusin oppilas, 16-vuotias tyttö, etsi itselleen varmaa ja osaavaa ratsua, jonka kanssa oppia kouluratsastuksen salat. Kun tapasin tytön, tunsin helpotusta; hän oli kiltti ja kunnioittava tammaa kohtaan. Rahaa perheellä ei ollut liiemmin, joten hevonen myytiin pilkkahintaan. Rahaa tärkeämpää oli kuitenkin hyvä koti. Tämän lisäksi saimme käydä katsomassa Caneelia sen uudessa kodissa, joka oli vain muutaman kilometrin päässä. Kolme vuotta myöhemmin, kun vierailin Caneelin luona, sain silitellä sen vastasyntynyttä varsaa, joka oli aivan yhtä kaunis kuin äitinsäkin.
Caneel sai hyvän kodin ja me löysimme tamman tilalle uuden hevosen, joka soveltui tarkoituksiimme paremmin. Mutta Caneelia en unohtanut, kuten en niitä kaikkia hevosia joista olen syystä tai toisesta luopunut näiden vuosien varrella. Niin monet hevoset kulkivat käsieni kautta uuteen elämään etenkin kun työskentelin tallilla, jossa uudelleenkoulutimme ns. ongelmahevosia. Missä ovat Jessie, Harrison, Mochi ja Dutchess, jotka myin vuosia sitten uuteen kotiin? Entäpä mitä tapahtui Rosettelle, Tempolle ja Julietille? Kiinnyin heihin ja niin moneen muuhunkin hevoseen; kuljimme hetken yhteistä tietä kunnes tiemme taas erosivat. Miltä tämä tuntuu hevosesta? Kiintyvätkö hekin meihin? Entäpä toisiinsa? Siirtelemme hevosiamme paikasta toiseen ajattelematta sen enempää hevosen tunteita.
Eräs tuttavani Kaliforniassa myi hevosensa Eurooppaan omistettuaan sen yli kymmenen vuotta. Hevonen oli uskomattoman lahjakas ja oli auttanut omistajansa kouluratsastuksen huipulle sekä valmentajana että ratsastajana. Nainen oli ostanut ruunan jo pienenä varsana ja kouluttanut hevosensa vuosien mittaan korkeimmalle mahdolliselle kouluratsastuksen tasolle. Kun kuulin, että hän oli myynyt hevosensa kovaan hintaan Englantiin en aluksi uskonut uutista todeksi. Kuinka tuttavani oli kyennyt luopumaan kouluratsastuspartneristaan? Olen varma, että tuttavanikaan ei täysin ymmärtänyt tekonsa todellista luonnetta ennen kuin näki hevosystävänsä kävelevän hevosautoon ja lähtevän ikuisiksi ajoiksi pois.
Hevonen lensi Atlantin yli uuteen kotiinsa, mutta jo matkalla sairastui vakavasti. Eläinlääkärit tekivät parhaansa, mutta ruuna ei ottanut parantuakseen. Lopulta, viimeisenä oljenkortenaan, uusi omistaja otti yhteyttä tuttavaani. Tuttavani hyppäsi siltä istumalta lentokoneeseen ja saapui paikalle viime hetkellä auttamaan ruunaa joka ei enää suostunut syömään eikä juomaan. Vanhan omistajan nähtyään ruuna lähti oitis paranemaan sairaudestaan ja viikon kuluttua se oli jo huomattavasti paremmassa kunnossa. Myöhemmin se osallistui olympiakarsintoihin, mutta ei pärjännyt. Ennen niin uljas hevonen oli vain varjo entisestään. Vaikka hevonen toipui sairaudestaan, sen sydänsuruun ei ollut löydettävissä parannuskeinoa.
Nyt seison mäellä Suomessa ja katselen kaunista, mustaa tammaani, joka tietää kaiken tarvittavan, senkin, että olen lähdössä muutaman viikon päästä kauas pois. Ymmärrän, että tästä hevosesta luopuminen tulee olemaan erilaista kuin yhdestäkään aikaisemmasta hevosesta luopuminen. Olemme kulkeneet pitkän matkan yhdessä, rikkoneet rajoja ja kyseenalaistaneet perinteitä. Monta asiaa olemme matkan varrella myös hylänneet: kuolaimet, hevosenkengät, karsinat, ratsastuksen ja – ehkä tärkeimpänä – roolimme ihmisenä ja ihmisen palvelijana. Niin paljon olemme löytäneet tilalle: rakkautta, rauhaa, läsnäoloa sekä oman itsemme kaikessa inhimillisyydessämme ja hevosuudessamme. Olemme kauniita yhdessä, täydellisiä ilman minkäänlaista yrittämistä.
Viime viikolla joku tutun tuttu, kuullessaan muutostani, kysyi aijoinko myydä hevoseni. Kysymys tuntui siinä hetkessä absurdilta, sillä olen ymmärtänyt vasta nyt, että sillä kuinka hevoseni kanssa omistamme toisemme, ei ole hintaa.
”En myy,” sanoin kysyjälle. ”Hevoseni jää asumaan hyvän ystäväni pihattoon.”
En muista kuinka monta kertaa olen tuonkin lauseen sanonut jo ääneen kuluneen kahden kuukauden aikana, mutta sen tiedän, että pystyn sen sanomaan reippaalla äänellä, ikäänkuin asia olisi minulle itsestäänselvä. Ja onhan se, sillä tiedän, että tämä on parasta mitä voin tarjota hevoselleni tässä tilanteessa. En pakota huonosti matkustavaa eläintä Atlantin taakse lentokoneessa, enkä lähetä sitä traumoineen takaisin maailmalle kiertämään tallista talliin ventovieraiden ihmisten kanssa vaan annan hevoseni jatkaa elämäänsä rakkaiden hevosten ja ihmisten ympäröimänä. Vain minä lähden, kaikki muu pysyy.
Matkani Little Loven kanssa on ollut unohtumaton ja tammaystäväni on opettanut minulle enemmän kuin kukaan ihminen tai hevonen aikaisemmin. Tiemme lähtevät nyt hetkeksi eri suuntiin, mutta uskon, että kun yksi ikkuna sulkeutuu, toinen avautuu. Lilo jatkaa nyt tietään muiden ihmisten kanssa, rakkaiden ja viisaiden ihmisystävieni, jotka kokevat matkan tämän uskomattoman hevosen kanssa taas omalla tavallaan.
Niin monet kyselevät mitä teen hevoselleni kun muutan täältä pois, mutta vain harva on kysynyt mitä teen itselleni, kun hevoseni jää tänne. Ehkä on hyväkin, että kukaan ei ole ymmärtänyt tätä kysyä, sillä kysymys herättää minussa vellovan surun. Tämä suru, kun sille antaa vallan, nousee pintaan voimalla. Se kumpuaa, kuin laava tulivuoren sisältä, poltellen sisuskalujani vereslihalle. Sen voima on yllättänyt minutkin ja olen ymmärtänyt, että tämä luopuminen tekee kipeämpää kuin koskaan ennen. Mutta miksi? Luopumiseni ei ole ikuista, näenhän Little Loven taas ensi kesänä kun tulen Suomeen lomalle. Mutta ehkä siinä piileekin osa suruni lähteestä, sillä itsekkäästi tiedän myös, että asiat ovat sitten jo erilailla ja roolimme toistemme elämässä muuttuneet. Toivon, että kun kohtaamme jälleen, osaan unohtaa sekä menneet että tulevat, sillä tiedän että vain siten löydän tien sen hetken ytimeen.
Hevoset ovat päätyneet laitumen perälle ja näen, että ruuna käy makaamaan. Little Love seisoo vieressä ja pitää vahtia. Se vaikuttaa rauhalliselta, mutta sen korvat liikkuvat tuulen mukana kulkeutuvien äänien tahtiin. Katsellessani hevosia sydämeni täyttyy rauhan tunteesta ja tiedän, että Lilo on sen taas täyttänyt omalla läsnäolollaan. Se on siinä niin taitava ja olen ylpeä, että se on jaksanut minullekin tätä taitoa kärsivällisesti opettaa. Tajuan myös, että tämä läsnäolo ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisikin ja lähtisin täältä maailman ääriin. Tammani ja minun ei tarvitse olla toistemme seurassa tunteaksemme toistemme energian.
Haluan koko sydämestäni oppia rakastamaan ilman riippuvaisuutta. Voi olla, että kaunis, musta tammani opettaa minulle vielä senkin taidon kaikkien muiden taitojen lisäksi. Tiedän, että Atlantin takana tulee ikävä, mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että energiamme kautta olemme ikuisesti yhteydessä, nelijalkainen hevosystäväni ja minä.
Rakkaus on sellaista, vailla maallisia siteitä, vailla aikaa ja paikkaa, vailla rajoja.