Haavoittunut Parantaja

Updated: Sep 21, 2018


(julkaistu Tunne Hevonen-lehdessä 5/2012)


Saphie, pieni urhea tamma

Muutama vuosi sitten näin elokuvan nimeltä Instinct, jossa Anthony Hopkins esittää miestä, joka jätti sivilisaatiot taakseen asuakseen gorillojen kanssa yhdenvertaisena jäsenenä heidän yhteisössään. Vuosien päästä hänet kuitenkin vangitaan, kun hän puolustaessaan gorillaperhettään murhaa useita ihmisiä. Vankilassa hän tapaa psykiatrin (Cuba Gooding Jr), joka haluaa selvittää totuuden ampumavälikohtauksesta, mutta päätyykin oppimaan enemmän ihmisyydestä.


Elokuva, joka perustuu löyhästi Daniel Quinnin 90-luvun alussa kirjoittamaan romaaniin ”Ishmael”, jakaa katsojilleen kiinnostavia seikkoja ihmisten ja eläinten välisistä suhteista. Eräässä kohtauksessa psykiatri vie Hopkinsin vankilasta vierailulle eläintarhassa asuvien gorillojen luokse. Vankeudessa elävät gorillat järkyttävät kuitenkin Hopkinsia syvästi ja surullisena hän muistelee menneisyyden traumaattisia tapahtumia. Hän puhuu psykiatrille vapaudesta ja siitä, miten me ihmiset emme ymmärrä mitä se on. Tehdäkseen asiansa psykiatrille selväksi Hopkins avaa yllättäen johtajagorillan häkin oven. Psykiatri kauhistuu, sillä hän pelkää harmaa selkäistä gorillaa. Hän on vakuuttunut, että jättiläismäinen eläin pakenee häkistään millä sekunnilla tahansa.


”Ei se tule ulos,” Anthony Hopkins sanoo ja osoittaa gorillaa. ”Näetkö? Se ei tule ulos, vaikka se voisi.”


Ja hän puhuu totta. Järkälemäinen urosgorilla hädintuskin huomaa avonaista häkin ovea. Suru heijastuu Hopkinsin kasvoilta.


”Tässä lähellä on aita ja aidan toisella puolella on vapaus. Gorilla haistaa sen. Se ei kuitenkaan koskaan yritä päästä sinne, koska se on luovuttanut. Se ajattelee, että vapaus oli vain unta.”


Elokuvassa on useita kohtauksia, jotka tuovat mieleeni hevoset ja millä kaikilla mahdollisilla tavoilla me ihmiset olemme ottaneet hevosilta pois niiden vapauden, mutta tämä nimenomainen kohtaus muistutti minua eräästä harmaasta tammasta, jonka tapasin muutama vuosi takaperin. Hyvä ystäväni Sam esitteli meidät toisillemme eräänä koleana talviaamuna Kaliforniassa. Ensimmäinen vaikutelmani tammasta oli sydäntäsärkevä. Sen selkä roikkui ja alakaulan tiukat lihakset kertoivat oman tarinansa vuosien jännityksestä ja ohjan vastustelusta. Vaikka tamma hakeutuikin välittömästi kontaktiin ihmisen kanssa, tunsin sen läheisyydessä pohjatonta surua.


”Tämä on Sapphire – Safiiri,” Sam sanoi. Tamma käänsi päätään ja kosketti kättäni korvat varovaisesti höröllään, mutta ilme neutraalina. Hevonen oli päällisin puolin kiltti, mutta sen eleet olivat mekaaniset, ikäänkuin se olisi käyttäytymisellään oppinut lähinnä välttämään ongelmia.


”Kokeile sen suuta,” Sam sanoi ja osoitti tamman vasenta suupieltä.


Rypistin kulmiani. Mitä hän tarkoitti? Uteliaana silitin tamman turpaa ja huulia. Kun sormeni koskivat hevosen vasenta suupieltä, pysähdyin. Huulet olivat kivikovat, kuin puuhevosella. Vedin käteni pois.


”Mitä tuo on?” kysyin järkyttyneenä. En voinut kuitenkaan olla koskematta hevosen huulia uudelleen. Sapphie käänsi päätään ja sormeni liikkuivat suun toiselle puolelle, jossa kova, pahkuramainen kudos jatkui pitkälle poskiin saakka.


“Se on arpikudosta,” Sam sanoi.


“Arpia?” Vaikka olin aikaisemminkin kohdannut hevosia, joilla oli esimerkiksi kuolaimen aiheuttamia suuvammoja, en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.


”Mieti mitä tälle hevoselle on täytynyt tapahtua, että siitä on jäänyt tuollaiset jäljet.” Sam pudisti surullisena päätään. ”Sapphie on kokenut kovia.”


Sam ei liioitellut. Kaikkien kovakätisten ratsastajien jäljiltä, jotka olivat Safiiria ratsastaneet neljäntoista vuoden ajan, sillä oli suussaan useita löysiä tai haljenneita hampaita. Se oli arka ja varovainen tamma, joka oli kuulemma hullun maineessa ratsastuskoulussa, josta Sam oli sen ottanut mukaansa. Se oli viettänyt siellä useita vuosia ”pudottuaan huipulta” kuten Sam Safiirin kouluratsastusuran loppumista luonnehti. Safiiri oli myös kuuluisa itsepäisyydestään; sen sai hädintuskin ulos karsinasta, sillä se kieltäytyi liikkumasta varusteiden kanssa. Maastoon lähteminen oli mahdotonta. Mutta, jos päästit sen tarhaan tai kentälle vapaaksi, se juoksi itsensä melkein hengiltä.


Sapphie ei luottanut ihmisiin ja oli jatkuvasti valmiina lähtemään lentoon pienestäkin vihjeestä. Mikä käytännössä tarkoitti sitä, että se ylireagoi kaikkeen mahdolliseen. Jos ihminen oli näköpiirissä, se ei voinut rentoutua edes syömään; heinät, kaurat ja porkkanat saivat odottaa ihmisen poistumista. Eipä silti, että kukaan ihminen halusikaan olla Sapphien lähellä; tästä hevosraakista ei välittänyt enää kukaan. Paitsi Sam.


Safiiri tuli Samin elämään aikana jolloin hän oli löytänyt ”luonnollisen hevostaidon”; ajanjakso jota hän nykyään itse kuvailee surullisena ja häpeällisenä. Ymmärrän hänen tunteitaan, olenhan itsekin kokeillut jos jonkinlaista poppakonstia hevosten käsittelyssä. Me kaikki yritämme löytää oikean tien hevosten koulutuksessa, ja jotkut metodit saattavat tuntua järkeviltä siinä hetkessä, mutta myöhemmin, kun tieto ja ymmärrys meissä kasvaa, ne osoittautuvatkin koviksi tai jopa väkivaltaisiksi.


Sam teki niin kuin silloin näki parhaaksi. Hän talutti Sapphien kentälle ja keskeytti sen paniikinomaisen laukkaamisen vaatimalla hevosen huomion heiluttamalla pientä raipan päässä olevaa lippua. Hän pakotti Sapphien vaihtamaan suuntaa yhä uudelleen. Hän antoi hevosen juosta pitkässä riimunnarussa tai liinassa kunnes se oli aivan puhki ja hiestä märkä. Hän työskenteli hevosen kanssa pyöröaitauksessa. Kohdistamalla paineen naruriimun etuosaan tai hevosen rintaan hän peruutti Safiiria yhä uudelleen ja uudelleen.


Myöhemmin, eräässä sähköpostissaan, Sam kirjoitti: ”Kaikki nämä niin sanotut luonnolliset hevostaidot perustuivat negatiiviseen vahvistamiseen ja tarkoittivat jatkuvaa painetta, jos ei fyysistä, niin sitten henkistä ja joskus jopa rankaisemista. On kai turha mainita, että Safiiri ei ollut kovin otettu mistään näistä "luonnollisista" hevostaidoistani.” Sam kuitenkin ymmärsi miksi oli sortunut tällaiseen toimintaan, hän oli tehnyt sen yrittäessään parhaansa mukaan löytää yhteyttä hevosiin ja nimenomaan Safiiriin. Joskus metodi, jonka myöhemmin hylkäämme, voi Samin omien sanojen mukaan olla ”ovi johonkin uuteen ja erilaiseen.” Niin kävi tässäkin tapauksessa.


Kun Sam muutti töihin uudelle talille, hän päätti yrittää toista lähestymistapaa Safiirin kanssa. Hän mm. jätti Saphien karsinan oven auki koko päiväksi. Miten loistava idea! Mitä hevonen tekisi tässä tilanteessa?


Olin aina ajatellut, että hevonen kuin hevonen juoksisi ulos tallista ja riehuisi vapaana ja onnellisena. Eikö tämä ole juuri se syy miksi ihmiset pitävät karsinan ovet visusti kiinni, etteivät hevoset pääse tekemään juuri sitä mitä ne eniten haluavat tehdä eli karkaamaan?


Mutta Safiiri oli erilainen. Se oli kuin Instinct-elokuvan gorilla, joka ajatteli, että vapaus oli vain unta. Meni viikkoja ennenkuin tamma uskalsi edes kurkistaa ulos karsinan avoimesta ovesta. Pieninkin ääni tai mahdollinen vaara sai sen säikähtämään takaisin karsinan perälle. Mutta - kun annat jollekin asialle tarpeeksi aikaa, muutos tapahtuu kuin itsestään. Hitaasti, askel kerrallaan, Safiiri tuli ulos vankilastaan. Pian se hengaili tallin käytävällä ja seurusteli tallin ruunien kanssa tai siivosi lattiaa puhtaaksi ylimääräisistä heinistä. Mutta, vaikka tallin ovet olivatkin aina auki, ja Sapphie olisi voinut kävellä pihalle milloin tahansa, se ei koskaan mennyt lähellekään ovia.


Sam ryhtyi viemään Safiiria ulos riimussa, auttaakseen sitä pääsemään estoistaan. Hän talutti tamman tallin ulkopuolelle ja päästi sen vapaaksi. Mutta, heti kun Samin ote irtosi Safiirin riimusta, se panikoi ja juoksi takaisin sisälle. Sillä oli niin kiire päästä takaksin karsinaan turvaan, että kerran se jopa liukastui ja kaatui pitkin pituuttaan tallin käytävälle. Tämä sai Samin tajuamaan, että hänen oli annettava tamman työstää asioita sen omaan tahtiin.


Viikot kuluivat ja vaikka Safiiri vaikutti tyytyväiseltä ja jopa itsevarmalta tallinkäytävällä, Sam oli varma ettei se koskaan keräisi tarpeeksi rohkeutta lähteä ulos seikkailemaan. Sitten, eräänä tuulisena päivänä se tapahtui! Sapphie tuli ulos karsinastaan ja marssi tallin käytävän halki määrätietoisesti, ikäänkuin se olisi juuri silloin tehnyt päätöksensä. Tamma käveli silmääkään räpäyttämättä ulos tallista, ohitti oven vieressä olevan heinäkuorman, jonka päällä sininen pressu lepatti tuulessa ja käveli tyynen rauhallisesti tallimäen alas kentälle, jossa tallin kolme nuorta ruunaa olivat ulkoilemassa yhdessä.


”Jos en olisi nähnyt sitä omin silmin, en olisi uskonut sitä todeksi,” Sam kertoi minulle sinä sateisena aamuna Kaliforniassa, jolloin tapasin Safiirin ensimmäistä kertaa. ”Sen jälkeen Sapphie tuli ja meni, noin vaan.”


Ehdin viettää vain muutaman päivän Safiirin kanssa sinä vuonna, mutta lyhyestä tuttavuudestamme huolimatta en voinut unohtaa urheaa, pientä tammaa. En voinut myöskään unohtaa Safiirin tarinaa, sillä se oli muuttanut omia ajatuksiani vapaudesta. Kun valitsemme vangita eläimen, otamme siltä jotakin arvokasta – ehkä loppuelämäksi. Vapaus ei riipu vain ympäristöstämme tai olotilastamme, vapaus on mielentila.


Seuraavan kerran kun näin harmaan tamman, Sam oli muuttanut kaikki hevosensa omalle tontilleen, jossa ne asuivat pihatossa. Safiirin elämään ei kuulunut enää minkäänlaista pakottamista tai väkisin tekemistä. Sen sijaan sen kanssa vietettiin paljon aikaa tekemättä yhtään mitään. Safiiri oli kuin eri eläin. Poissa oli edellisen talven pelokas, varautunut tamma.


Sam myös oli muuttunut. Hänestä oli tullut tasapainoisempi, kärsivällisempi ja empaattisempi. Vuotta aikaisemmin hän oli ihmetellyt miksi oli heikkona hetkenä mennyt valitsemaan itselleen ”hullun tamman”. Kerroin hänelle nyt, että hän oli ymmärtänyt asian silloin väärin, sillä todellisuudessa Safiiri oli valinnut hänet. Pieni tamma oli nähnyt Samissa potentiaalin. Huolimatta omasta kivuliaasta elämäntilanteesta, hevonen oli tunnistanut sukulaissielun, ihmisen, joka voisi oppia ymmärtämään sitä.


En usko, että koskaan lakkaan ihmettelemästä hevosten anteliaisuutta ja niiden kapasiteettia antaa anteeksi. On vaikea ymmärtää kuinka Safiirin kaltainen hevonen, jolla ei ollut yhtään hyvää syytä luottaa ihmiseen uudelleen, päätti luottaa – vielä kerran. Kyllä tällainen rohkeus ja luonteenlujuus vetää sanattomaksi kenet tahansa. Tietävätkö hevoset synnynäisesti, että ainoa tapa siirtyä tulevaisuuteen on antaa anteeksi menneisyydelle? Osaavatko ne kaikki Sapphien tavoin jakaa omasta kokemuksestaan ihmiselle ja näin auttaa ei vain itseään, mutta ihmisystäviään?


Vajaa vuotta myöhemmin sain Samilta sähköpostia. Safiiri, pieni, harmaa tamma, oli kuollut. Samin mukaan se lähti tästä maailmasta tyypilliseen tapaansa, ilman sen enempää draamaa. Sam kirjoitti: ”Minua lohduttaa ajatus, että tässä oli ensimmäinen todellinen opettajani, ja että Sapphie anteliaasti näytti minulle hevosista puolen, jota en aiemmin tiennyt olevan olemassa. Jos kysyisit Safiirilta, se varmaan sanoisin, että olin kova pähkinä purtavaksi, mutta että siitä huolimatta alan ymmärtämään joitakin asioita. Sapphie sanoo, että olen kävellyt ihmisystäväni kanssa polkua pitkin vähän matkaa, mutta nyt hänen on aika kulkea ilman minua.”


Safiiri vietti viimeisen kesänsä Samin luona saaden uusia ihmisystäviä. Heistä eräs, ehkä rakkain, oli kuusivuotias tyttö nimeltään Rosemary. Rosemary pyysi Safiirin pihatosta luokseen kutsumalla sitä nimeltä tai joskus pelkästään katseella. Sitten kaksikko käveli ilman riimuja tai muita naruja yhdessä tasaiselle maalle, jossa Rosemary sai harjailla pientä tammaa samalla kun se söi välipalaa. Tämän jälkeen he menivät kentälle, jossa he viettivät aikaa yhdessä vailla suunnitelmia tai tavoitteita. Joinakin päivinä hevonen ja tyttö juoksivat yhdessä (katso kuva), joskus he makoilivat vierekkäin kentän hiekassa. Jos se tuntui sinä päivänä hyvältä, Rosemary laittoi Safiirin kaulaan köyden ja pyysi lupaa ratsastaa. Jos Rosemary sai luvan, Saphie seisoi hievahtamatta tikkaiden vieressä ja antoi Rosemaryn kiivetä selkäänsä ilman satuaa. Sitten kaksikko leikki ratsain hetken, kunnes jompikumpi ehdotti jotakin muuta.


Oliko tämä Safiirin maailmassa sitä vapautta mistä se kerran oli uneksinut? Vaikea sanoa, mutta uskoisin, että se oli lähempänä sitä kuin koskaan ennen.


Elokuvassa “Path of the Horse” Linda Kohanov sanoo osuvasti: “Hevoset ovat kantaneet meitä vuosisatoja selässään ja odottaneet, että huomaisimme, että nämä eläimet eivät ole täällä vain auttaakseen meitä liikkumaan paikasta toiseen ja kehittymään luomakunnan herrana. Ne itseasiassa odottavat, että tulemme pisteeseen, jolloin olemme valmiita kehittymään korkeammalle ajatuksen ja tietoisuuden tasolle.”


Ehkäpä alamme vihdoin olemaan valmiita kuulemaan hevosten viisauden? Pieni, harmaa tamma tuli Samin elämään hetkellä jolloin hän tarvitsi opettajaa. Minä tapasin Safiirin vain ohi kulkiessani, mutta tamman viisaus seurasi minua maapallon toiselle puolen. Sapphire muistutti minua siitä, että jokaisella hevosella – etenkin niillä jotka ovat nähneet ihmisen pimeän puolen – on viisautta, jota ne ovat valmiita jakamaan. Tämä on tärkeää viisautta hevosilta kaikille niille, jotka uskaltavat kuunnella. Kertomalla Safiirin tarinan annan sen nyt sinulle. Se on sanoma ystävyydestä, rakkaudesta, vapaudesta ja anteeksiannosta.


PS. Path of the Horse - dokumentti löytyy YouTubesta, suosittelen sen katsomista kaikille hevosista kiinnostuneille.




432 views

© 2023 by Name of Site. Proudly created with Wix.com