Kesäkuussa 2018 sain (ainakin omasta mielestäni) loistavan idean: mitä jos laittaisin nettiin kyselyn, jonka aiheena olisi ratsastuspelko. Teen töitä paljon oppilaiden kanssa, joita ratsastus ja hevostelu jännittävät, ja lisäksi pidän verkkokursseja, joiden avulla pyrin auttamaan ihmisiä heidän omien pelkojen ja jännityksien kanssa. Aihe on itse asiassa kiinnostanut minua jo vuosia. Siitä on kuitenkin olemassa todella vähän varsinaista tutkimustietoa. Vaikka en ole mikään tutkijatyyppi muuten, päätin tarttua tähän. Kysely valmistui noin kymmenessä minuutissa, mikä näin jälkeen päin ajatellen, oli kyllä aivan liian lyhyt aika. Koska kyselyalusta oli ilmainen, kysymyksiäkin oli rajoitettu määrä, vain kymmenen. Sekin osoittautui myöhemmin rajoittavaksi tekijäksi, mutta näillä mentiin. Mikään virallinen tieteellinen tutkimushan tämä ei ollut, vaan erään yksilön nettiin heittämä tiedustelu asiasta, jota on vaikea avata kymmenessä kysymyksessä. Siksi kaikkia näitä tuloksia kannattaa lukea siinä valossa.
Kyselyyn vastasi 1018 ihmistä, mikä ylitti villeimmät odotukseni. En kysynyt vastaajien sukupuolta, joten se jääköön arvoitukseksi. Uskon kuitenkin, että suurin osa oli naisia, sillä ne kolme Face-ryhmää, joissa kyselyn jaoin, koostuvat suurimmalta osin naisista. Kyselyn ikähaarukka oli laaja, suurimpana ryhmänä kuitenkin alle 25-vuotiaat.
Vain 12% vastaajista ilmoitti, ettei heitä pelota koskaan hevosharrastuksessa. Heistä ylivoimainen enemmistö eli 85% oli alle 26-vuotiaita (39% 16 v tai alle ja 46% 17-25 v). Tämä ei yllättänyt minua, olenhan jo yli puolivuosisataa elämää nähnyt täti-ihminen, joka on puolestaan valmentanut paljon keski-ikäisiä tai sitä lähestyviä ratsastajia, joita jännittää. Tämä suhteellisen pieni pelkäämättömien joukko tarkoittaa sitä, että loput vastaajista eli 88% pelkäävät ainakin joskus. Pieni prosentti pelkää päivittäin. Vaikka 88% kuulostaa isolta luvulta, sitä ei tämän kyselyn perusteella kuitenkaan voida yleistää tarkoittamaan sitä, että melkein kaikki hevosharrastajat pelkäävät, sillä uskon, että kyselyyn vastasi nimenomaan suuri osa sellaisia ihmisiä, joilla ratsastuspelko ja -jännitys on pinnalla omassa elämässä. Tämä kyselyni ei siis ollut aukoton, neutraali otanta. Mutta jonkinlainen otanta kuitenkin.
Hevosia ja ratsastusta vastaajat olivat harrastaneet pitkälti jo useita vuosia, vain 12% oli ns. aloittelijoita tai vasta aloittaneita, tosin tähänkin ryhmään kuuluu esim. jo viisi vuotta lajia harrastaneet. Kyselyyn vastasi 54 henkilöä, jotka kertoivat olevansa hevosalan ammattilaisia. Heistä 6 ei pelkää koskaan, 30 pelkää harvoin, mutta joskus kuitenkin ja loput, eli 18, pelkää säännöllisesti. Tämä kertoo sen, minkä itsekin jo tiesin eli, että ratsastuspelko ja -jännitys ei katso kokemuksen määrää eikä riipu taidoistasi tai satulassa vietetyistä tuntimääristä. Tämä on aihe, joka koskettaa kaikkia, taitoon ja kokemukseen katsomatta.
Melkein puolet vastaajista eli 46% kertoo, että pelko sai alkunsa, kun he putosivat hevosen selästä tai heille sattui hevosen kanssa tapaturma. Tämä on mielestäni tärkeä asia, johon tulisi kiinnittää huomiota, sillä harrastuksen luonteeseen kuuluu selästä tippuminen sekä muunlaiset haaverit. On hyvä tiedostaa, että se voi laukaista pelon ja jännityksen tunteita, ja käyttää aikaa siihen, että käsittelee tapahtuman ja siihen liittyvät tunteet perin juurin, heti kun se on mahdollista. Tässä myös ratsastuksenopettajan rooli saattaa olla tärkeä, sillä monille ne ensimmäiset selästä suistumiset tapahtuvat nimenomaan ratsastuskoulun tunneilla
Tähän aiheeseen liittyy myös tärkeänä asiana harrastajan hevostuntemus. Mitä paremmin ihminen ymmärtää hevosia ja tiedostaa niiden lajinomaisen käyttäytymisen ja tarpeet, sitä paremmin vaaratilanteita voidaan sekä välttää että ymmärtää, niiden tullessa kohdalle. Ajatus siitä, että hevonen voisi vailla mitään syytä saada kohtauksen ja heittää ratsastajan alas on ainakin omasta mielestäni huomattavasti vaikeampi käsitellä ja ylittää kuin ajatus siitä, että käytökseen on jokin looginen syy, mikä voidaan jatkossa ennakoida tai siihen voidaan puuttua etukäteen.
Tästä tuleekin sopiva aasinsilta siihen, että kun kysyin minkä arvosanan vastaaja antaisi itselleen ratsastajana ja hevosihmisenä, arvosanojen yleinen keskiarvo oli kuusi, kun skaala liikkui yhdestä kymmeneen. Moni tosin kritisoi tätä kysymystä somessa, sillä he kokivat, että sen olisi voinut jakaa kahteen selkeään osaan; ratsastukseen ja hevosten käsittelyyn, mikä olisi tehnyt vastaamisesta helpompaa. Tässä on kyllä pointtinsa, sillä uskon, että juuri tämä ratsastus laski tätä keskiarvoa. Ainakin somekeskustelun perusteella monet kokivat hevosenkäsittelytaitonsa paremmiksi kuin ratsastustaitonsa. Tähän kysymykseen todella harva antoi itselleen niinkin korkean arvosanan kuin kahdeksan, vaikka monilla kokemusta oli jo vuosikymmeniä. Tämä kertoo siitä, kuinka vaikeasta ja monitahoisesta harrastuksesta tässä on kysymys, että jopa vuosikymmenien jälkeen voi kokea olevansa taidollisesti keskitasoa. Toisaalta hevosmaailma käy juuri nyt läpi valtavaa murrosta, jossa tieteellistä tietoa tulee koko ajan lisää. Tämä tieto usein kyseenalaistaa jo vuosikymmeniä (-satoja?) käytössä olleita tapoja ja käytäntöjä. Moni voikin kokea, että heidän osaamisestaan on viety pohja pois ja asioita on jouduttu joko opettelemaan tai ymmärtämään uudelleen.
Kyselyssä oli myös muutama avoin kysymys, joihin vastaajat saivat vapaasti kirjoittaa vastauksen. Kysyttäessä kenelle he olivat kertoneet pelostaan, vastauksia tuli 779. Noin 20% prosenttia ei ollut kertonut tunteistaan kenellekään, tosin muutaman mielestä siihen ei ollut aihettakaan, koska ”ongelma” ei ollut kovin kummoinen. Monet vastaajat kertoivat eri yhteyksissä, etteivät he kokeneet varsinaisesti pelkoa, vaan paremminkin jännitystä.
”Ei tämä varsinaisesti pelkoa ole, joskus vaan jännittää paljon hevosen selässä.”
Osa puhui pelon sijaan varovaisuudesta, itsesuojeluvaistosta, terveestä järjestä ja epämiellyttävästä jännityksestä.
Ne, jotka olivat kertoneet pelostaan muille, olivat puhuneet siitä ylivoimaisesti eniten ystävilleen ja kavereilleen, joko tallilla tai muualla. 27% tähän kysymykseen vastanneista olivat myös puhuneet asiasta ratsastastuksenopettajalle tai -valmentajalle. Myös perheenjäsenille, terapeutille, lääkärille ja hevoselle asiasta oli puhuttu. Vain noin 14% ilmoitti puhuvansa asiasta avoimesti kaikille, joiden kanssa asia tulee puheeksi tai jotka olivat paikalla pelon ollessa pinnassa.
Suurin osa vastaajista oli kertoessaan pelostaan saanut osakseen ymmärrystä ja tukea, ainakin joltakin. Monet kuulijat olivat vasta vuoroisesti kertoneet omista peloistaan ja samaistuneet vastaajan tunteisiin. Opettajat olivat kannustaneet ja ystävät neuvoneet parhaansa mukaan.
”Opettaja antoi itsetunnon palata jakamalla helpompia hevosia ja kannusti ja huomasi onnistumiset.”
”Onneksi ope jaksaa rohkaista.”
”Kaveri kannustaa ja jaksaa ymmärtää, vaikka pelkään ihan turhiakin asioita.”
Samaan hengenvetoon kuitenkin kerrottiin myös negatiivisista kokemuksista, vähättelystä ja pelon sivuuttamisesta.
”Tukevat, mutta vaativat ylittämään itseni.”
”Opettaja ”määräsi” lopettamaan jännittämisen.”
”Valmentaja kehotti olemaan reipas. Ratsastamalla pelko kuulemma lähtee.”
”Pelkoa katsotaan paheksuen, kuin olisi kiellettyä koskea hevoseen sen jälkeen.”
”Miksi sitten jatkat? Minulta kysytään, jos sanon mitään asiasta.”
Muutamat kertovat myös, että heille on naureskeltu, kunnes he ovat kertoneet vakavista onnettomuuksista, joissa he ovat olleet osallisina. Tämä onnettomuus ja etenkin siinä loukkaantuminen tuntuu olevan ”hyväksyttävä” syy pelätä.
Monella ihmisellä pelko on jatkuvaa. Tähän kyselyyn osallistuneista ihmisistä, joilla on jatkuvaa pelkoa, 45%:lla pelko on jatkunut jo useita vuosia.
Tämä oli itselleni pysäyttävä luku, sillä pelosta ja jännittämisestä puhutaan kuitenkin suhteellisen vähän hevospiireissä, vaikka se on selkeästi läsnä erilaisissa tilanteissa. Asenteet ovat kyllä muuttuneet jo huomattavasti viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, mutta todellista apua on edelleen suhteellisen vähän saatavilla. Etenkin sellaiset henkilöt, joilla on ns. kroonista jännittämistä tai pelkoa, tarvitsisivat pitkäaikaista tukea ja apua. Itse koen tämän aiheen niin tärkeäksi, että sen pitäisi olla esillä alan ammatillisessa koulutuksessa. Olisi tarpeellista antaa tuleville ratsastuksenopettajille, -ohjaajille ja valmentajille työkaluja asiakkaiden auttamiseen, sillä tällä hetkellä se taitaa olla jokaisen yksilön oma asia löytää asiasta tietoa ja työkaluja omaan työhön.
Tässä siis lyhyt yhteenveto kyselystä. Seuraavassa osassa käsittelen kyselyni kahta viimeistä kysymystä eli sitä millaisia ajatuksia ja tunteita pelkäävä ratsastaja/hevosihminen herättää sekä mikä ihmisten mielestä auttaisi jännityksen ja pelon voittamisessa.